sosiaalisten tilanteiden pelko/kahvikuppineuroosi

Aurorix auttaa just tohon. Käyttäytymisterapia on toinen, ehkä tehokas, muttei kovin nopea apu.

mä suosittelen sielunhoitoa esim. vapaa kirkossa tai helluntai srk:ssa

Tosissaan, esim. xanor on lääke joka otetaan noin tunti ennen sitä kahvitustilannetta, ja auttaa.

enkä muuhunkaan, en kuulu kirkkoon! tällä hetkellä tämä "sairaus" on pahimmillaan...

t.ap

autto lääkitys. Sosiaalisten tilanteiden pelon lisäksi tuli sitten masennustakin. Tai varmasti osittain siitä johtuen. Todella rajottavaa oli, ku en uskaltanu esim. käydä yksin kaupassa. Lääkkeenä cipramil ja auttoi. Se tosiaanki auttaa myös, että pakottaa ittensä niihin tilanteisiin, mutta aluksi olisi tietenkin helpompaa, jos joku lääke apuna. Toivottavasti pääset eteenpäin, voimia.

mutta nyt vanhempana lievittyneet melkoisesti.

miten tuo vaikuttaa parisuhteeseen (ja perhe-elämään)? Ei kai sulla miehen kanssa tai perheen kesken näitä oireita ole? Vaatiiko sun mies sinua tilanteisiin, joissa oireilet? Mies ei ymmärrä/tue sinua?



Mulla on (ollut) paniikkihäiriö ja koin, että mieheni ei kyllä yhtään kyennyt sitä ymmärtämään.. Päätin kuitenkin pärjätä aluksi lääkkeillä ja sittemmin vain pahalla sisulla. Tuo Xanor muuten auttaa! Mulla ei ole ollut paniikkikohtausta pariin vuoteen, mutta aina on laukussa/lompakossa yksi Xanor ja jo se tieto auttaa / ehkäisee kohtauksen.

Lääkkeenä oli Seronil-niminen lääke, joka auttoi pikkuhiljaa selviytymään sos.tilanteista. Pienin askelin sain omaan olemiseeni ja pärjääväisyyteeni uutta luottamusta. Lääkitys oli itselleni aika vahva psyykkinen turva. Vähitellen lääkitystä alettiin vähentämään, ja useamman takapakin jälkeen löysin itsestäni voimaa ja uskoa siihen, että voin omin avuin selvitä hengissä hankalista tilanteista, kaupassa käynnistä, julkisesti syömisestä, ihmisten ilmoilla olemisesta.



Voisin todeta, että lääkitys antoi turvaa, turva toi itseluottamusta, itseluottamus rohkeutta, rohkeus realistisuutta, realistisuus suhteellisuudentajua, ja suhteellisuudentajun kautta olen oppinut järkeistämään ennen ahdistavilta tuntuneet tilanteet oikeisiin mittasuhteisiinsa.



Edelleen ajoittain ahdistaa, etenkin silloin kun on stressiä tai unenpuutetta, mutta tieto siitä että ahdistus ei ole maailmanloppu, helpottaa selviytymään vaikeista tilanteista.



Toivon kovasti voimia ja kaikkea hyvää sinulle!

on sukujuhlat, etenkin miehen puolelta ja kahvittelu appivanhempien kanssa, joten välttelen niitä tilanteita ja jään pois juhlista aina jollakin tekosyyllä. eihän se ole miehen mielestä kivaa että välttelen hänen sukuansa, mutta kyllä mulla tulee nyt noita oireita omienkin sukulaisten kanssa, siskollekkin juttelin viikko sitten niin änkytin aivan mahdottomasti! välttelen kylästelyä etenkin jos tiedän että täytyy juoda kahvia tai syödä. Ihan oman perheen kesken ei ole oireita! tosiaan kaupassa en voi käydä yksin kun se maksu tilanne pelottaa..

monen vuoden vaivana myös tuo sama, ja on rajoittanut tosi paljon elämää..mutta sellainen lääke kuin sepram on antanut minulle apua ja uskallan jo yrittää kohdata tilanteita eri tavalla kun ei ahdista etukäteen enään niin paljoa . voimia sinulle !

alkuun tilanteen haltuunottamisessa!



Tuleeko sulla kotona samanlainen olo? Jos siis kutsuisit vieraita teille? Etsipä netistä tietoa asiasta ja pistät miehesi lukemaan ne. Täytyy olla törppö jos ei tajua, mistä on kyse. Nyt sun tilannesta pahentaa se, että itse oireiden lisäksi saat pelätä miehesi reagoimista asiaan (painostusta, ärtymystä, vähättelyä?).



Et TODELLAKAAN ole yksin oireidesi kanssa, hämmästyisit jos tietäisit, miten yleistä tuo on (joillakin lievänä - joillakin pahempana).



Myöntäminen jo auttaa pääsemään sujuiksi asian kanssa. Ehkä siskosi kanssa sinulla ainakin on niin läheiset välit, että voisit ihan suoraan sanoa "helvetti vieköön, eihän tästä tunnu mitään tulevan kun hermostuttaa niin" tms. Mulla meni ainakin monta vuotta niin, että en koskaan kahvipöydässä, ravintolassa tms. ottanut mitään ruokaa. Kaikille olin sanonut, että en voi syödä mitään kun paniikki iskee päälle ja sitten alkaa oksettaa, pyörryttää jne. Kaikki läheiset tiesi jutun - ja sitten se ei enää niin kauhealta tuntunutkaan..

mä suosittelen sielunhoitoa esim. vapaa kirkossa tai helluntai srk:ssa

on täyttä höpöhöpöä.

Tässä on nyt mollattu aviopuolisoja, jotka eivät ymmärrä tilannetta. Mä voin puolestani aviopuolisona kertoa, että harkitsen avioeroa juuri tämän ongelman vuoksi: Miehen mukaan voisimme tavata vain ja ainoastaan hänen sukuaan, minun sukuni ja ystäväni aiheuttavat hänessä raivoisan paniikkireaktion (ja ovat varsin positiivisia, rentoja ja hauskoja ihmisiä verrattuna miehen suvun ikikielteiseen kyräilymentaliteettiin). En voisi kutsua milloinkaan ketään kylään. Pääsiäisenä tilanne kärjistyi niin, etten ollut edes ehtinyt sopia tapaamisen tapaamista, kun hän jo kuvitteli mielessään tapaamiset - raivosi karmeasti yllättäen kesken pääsiäissiivojen, ja otti ja häipyi ihan yhtäkkiä koko pääsiäiseksi kotoa. Olepa siinä sitten ja järjestä lapsille yhä iloisena pääsiäistä. kun hän palasi tältä oudolta karkureissultaan, oli hän yhä puolustuskannoissaan, ärjyi rumia ja vakuutti mun juonineen selkänsä takana tapaamisia ja haluavansa tämän takia avioeron. Itse lähdin psykologin juttusille, miestä sinne ei saa, ja kuvattuani tilanteita, arveli hän oitis diganoosiksi pakko-oireista häiriötä ja sosiaalisia fobioita, joihin tehoaa lääkitys sekä terapia. Vaan mitä teen, kun mies raivostui yhä enemmän näistä psykologin sanoista??? Nyt taas "uhan" väistyttyä häpeilee reaktioitaan, on kiltti ja superosallistuva aviomies, muttei kykene mitenkään puhumaan tapahtuneesta ja jos/kun otan asian itse puheeksi, on heti defenssit kovina päällä. JA neljättä lasta odotan viimeisilläni, elämäni vaikein tilanne.

Sun miehelläsi nyt ei selkeästikään ole kysymys kahvikuppineuroosista tai paniikkihäiriöstä, vaan jostain paljon pahemmasta..

Psykologi siis veikkasi oitis pakko-oireista häiriötä, johon liittyy sosiaalisia fobioita. Hänen täytyisi ehdottomasti hakea apua, mutta kun ei hae. Avioeropaperit on kirjoitettuna keittiön pöydällä, mutta kun päätös on hemmetin vaikea, ja vielä tässä heikossa tilassa, jossa olen. 90%:sti mies on mitä parhain isä, mutta kun tämä pimeä puoli napsahtaa jostain sosiaalisen tilanteen pelosta päälle, ei häneen saa enää mitään kontaktia. minä en yksinkertaisesti tiedä, mitä tehdä. Arki neljän pikkulapsen yksinhuoltajana ilman vakityötä (olen ammatiltani opettaja, joten tunteja saan aina, mutten vakipaikkaa tässä talousahdingossa) on aika kova pala, samoin lasten repiminen pois tästä omakotitaloidyllistä puistojen keskeltä, ystävien, tuttujen päiväkotien yms. luota johonkin vuokrakerrostaloon. Annoimme toisillemme aikaa viikonlopun yli miettiä asiaa, nyt viikonloppu on mennyt ja asia olisi jälleen nostettava pöydälle. Voimat ovat vähissä.

16

Ja tämä kaikki sepustus siis siksi, että ymmärrän hyvin, miten ap:n parisuhde ja perhe-elämä kärsivät ongelmasta. Hienoa kuitenkin on, että ap on tajunnut tilanteen ja haluaa päästä ongelmasta eroon ja toimia. Siitä se lähtee! Olisipa meilläkin noin.

Psykologi siis veikkasi oitis pakko-oireista häiriötä, johon liittyy sosiaalisia fobioita. Hänen täytyisi ehdottomasti hakea apua, mutta kun ei hae. Avioeropaperit on kirjoitettuna keittiön pöydällä, mutta kun päätös on hemmetin vaikea, ja vielä tässä heikossa tilassa, jossa olen. 90%:sti mies on mitä parhain isä, mutta kun tämä pimeä puoli napsahtaa jostain sosiaalisen tilanteen pelosta päälle, ei häneen saa enää mitään kontaktia. minä en yksinkertaisesti tiedä, mitä tehdä. Arki neljän pikkulapsen yksinhuoltajana ilman vakityötä (olen ammatiltani opettaja, joten tunteja saan aina, mutten vakipaikkaa tässä talousahdingossa) on aika kova pala, samoin lasten repiminen pois tästä omakotitaloidyllistä puistojen keskeltä, ystävien, tuttujen päiväkotien yms. luota johonkin vuokrakerrostaloon. Annoimme toisillemme aikaa viikonlopun yli miettiä asiaa, nyt viikonloppu on mennyt ja asia olisi jälleen nostettava pöydälle. Voimat ovat vähissä.

16

Jos miehesi ei ole valmis muutokseen ja sinä et enää kestä tilannetta (täysin ymmärrettävästi!) on kai paras erota. Taatusti tulet pärjäämään yksinkin kun sinulla on hyvä ammatti ja töitä ,vaikkakin pätkätöitä aluksi,aina opettajalle löytyy. Voima sinulle!

t.itsekin jos jostain kahvikuppineuroosista kärsivä

[quote author="Vierailija" time="11.04.2010 klo 21:20"]

mä suosittelen sielunhoitoa esim. vapaa kirkossa tai helluntai srk:ssa

[/quote]

älä viitsi

Te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ni milloin ekat "oireet" on tullut ja missä tilanteessa, vai sairaus alko varman apikkuhiljaa? MIlli tajusitte sairastavanne sosiaaisten tilanteidenpelkoa, ja kuinka nopeasti haitte apua, vai haitteko ollenkaan ja missä tilanteessa olette nyt?

[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 21:27"]

Te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ni milloin ekat "oireet" on tullut ja missä tilanteessa, vai sairaus alko varman apikkuhiljaa? MIlli tajusitte sairastavanne sosiaaisten tilanteidenpelkoa, ja kuinka nopeasti haitte apua, vai haitteko ollenkaan ja missä tilanteessa olette nyt?

[/quote]

Minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa syntymästä lähtien, koko elämäni ajan. Tilanne paheni vielä hieman murrosiässä 10-vuotiaana. Yläasteella ollessani psykiatri sanoi minulla olevan sosiaalisten tilanteiden pelkoa. En ole koskaan hakenut asiaan mitään apua. Tilanteeni on nyt se, että ainakin nettitestien mukaan minulla on erittäin paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Pystyn kuitenkin käymään kirjastossa ja kaupassa, joten en pidä tilannetta mitenkään erityisen vakavana.