Konfliktien hoito parisuhteessa

vaihdoin miestä, ja nytkin toki räiskähdellään, mutta ei niinkuin exän kanssa.

Miten teillä sitten nykyisessä suhteessa ne räiskähdykset hoidetaan? Molemmat räiskähtelevät kuitenkin hillitysti ja tunnelma rentoutuu nopeasti?

paitsi että mies on loppupäivän vittuuntunut.

mies reagoi kuten aina - ei mitenkään. Meillä ei ole autoa, mutta jos kuvitellaan tilanne, jossa mieheni olisi kuskina ja tekisi tuollaisen vaarallisen ja tyhmän ohituksen, niin minä alkaisin välittömästi sättiä miestä siitä, enkä todellakaan olisi hiljaa, ennenkuin mies myöntäisi toimineensa tyhmästi. Mies ei todellakaan myöntäisi sitä, tuhahtelisi vain, ja lopulta minä vaatisin miestä pysähtymään välittömästi ja päästämään minut ja lapset kyydistä, ennenkuin mies tappaa meidät tuollaisella typerällä törttöilyllä mitä äskenkin tapahtui. Mies havahtuisi tässä vaiheessa ja sanoisi, että "älä ny viitti, vai meinaaksä muka kävellä", minä vannoisin että mieluummin vaikka kävelen ja kannan lapset kuin tuollaisen törpön kyydissä istun. Tätä jankattaisiin jonkin aikaa, lopulta mies pysähtyisi tien sivuun, minä nousisin autosta ja nostaisin lapsetkin autosta, ja mies alkaisi pyytelemään takaisin autoon, pyytelisi anteeksi ja vannoisi ja vakuuttaisi ettei enää koskaan tee samanlaista tempausta. Lopulta pakkaisin lapset takaisin autoon ja jatkettaisiin matkaa. Mies ei loppupäivänä enää palaisi asiaan, minä pyytäisin illalla anteeksi voimakasta reagointiani.



Jos taas minä olisin kuskina, ja tilanne olisi sama, mies ei sanoisi eikä tekisi yhtään mitään. En tiedä, onko tämä nyt sitä kuuluisaa "luotan täysin kumppanini arvostelukykyyn", vai ihan vaan silkkaa välinpitämättömyyttä, mutta mies ei todella kommentoi eikä reagoi mitenkään yhtään mihinkään. Hän itse sanoo, että mitä turhia, sehän on jo tapahtunut eikä se "hötkyily" enää mitään auta. Onhan siinä periaatteessa logiikkaa, mutta itse en ainakaan voi olla reagoimatta silloin, jos tilanne on pelottava, vaarallinen tms. minun mielestäni. Sen vuoksi en pysty ymmärtämään mieheni täydellistä reagoimattomuutta, ja tulkitsen sen ihan silkaksi välinpitämättömyydeksi.

Jaksatko sinä hyvin tuollaista? Sattuuko niin harvoin, ettei haittaa vai onko eropaperit jo vireillä?



Minä en oikein jaksa, toki paljon pahempi tilanne olisi se että mies olisi vielä kuin perseeseen ammuttu karhu loppupäivän. Mutta nytkin kyllä välillä pahoitan mieleni tosi pahasti sanoista, en ole tottunut kiroiluun ja loukkaamiseen, vaikka olisikin paha paikka. Haluaisin että mies (tai yleensäkään kukaan ihminen jonka kanssa olen tekemisissä, ystävistä lähtien) ei hermostuisi tuolla lailla, vaan ristiriitatilanteessa osaa joko ottaa huumorilla tai sitten osaa rauhallisesti pitää kiinni päätöksestään (mitä sitä loukkaantua jos joku tietämätön kommentoi) tai edes olisi hiljaa ja puhisisi itsekseen. :(

Vitoselle, minä en tiedä miksi en saa tehtyä noin kuin sinä, siis ei välttämättä siihen ajolinjojen valintaan reagoimista, koska itsekin saattaisin mieluusti olla kuin miehesi, mitä sitä turhaan heiluttamaan venettä kun hengissä selvittiin, vaan siihen sanalliseen hyökkäykseen, tyyliin "minulle ei puhuta tuolla tavalla ja saat jatkaa matkaa yksinäsi". Olisi niin paljon helpompaa adrenaliinin voimalla hoitaa se asia pois päiväjärjestyksestä kuin miettiä illalla miten tätä ottaisi puheeksi vai onko vaan ylireagoinut, kun toinen on ihan niin kuin ennenkin, yhtä ystävällinen.

Löytyykö pariskunta, joka olisi kehittänyt molempia tyydyttävän tavan toimia?

Ei ihme ettei miehesi huomauttele koskaan, hänhän saisi täyssangollisen paskaa heti päällensä. Mies parka. Oletko tyytyväinen itseesi?

Tokihan olisin tyyni kuin viilipytty aina, jos vain pystyisin. Kuvaamani kaltainen tilanne toteutuu sellaisissa tapauksissa, jossa vaarassa ovat lapseni. Ennen lasten syntymää olin itsekin aivan viilipytty, en jaksanut ottaa stressiä typeristä, vaarallisista tilanteista, en edes silloin, kun kyse oli omasta tyhmyydestä (kuten tuollaisessa ohitustilanteessa olisi). Lasten syntymän myötä olen jostain syystä ruvennut näkemään vaaran paikkoja ja mahdollisia vaaratilanteita vähän joka puolella, enkä pysty enää käsittämään ollenkaan, miksi joku haluaa ehdoin tahdoin, omaa hölmöyttään, asettaa lapsensa vaaraan - ja itse tilanteessa reagoin kuvaamallani tavalla siksi, että tilanne on yleensä nopea ja yllättävä ja säikähdän. Jotenkin säikähdys/pelästyminen vain kuohahtaa minussa niin voimakkaaksi adrenaliiniryöpyksi, etten oikeastaan edes tajua, mitä teen, ennenkuin olen jo aloittanut paasaamiseni. Se on siis jonkinlainen luontainen, automaattinen reaktio, jolle en tiedä, mitä voisin sille tehdä. Toisaalta en myöskään käsitä, miksi ihmeessä en saisi antaa miehen kuulla kunniaansa, jos hän tahallisesti asettaa lapsemme vaaraan - ei hän ole mikään voittamaton kaikkitietävä supersankari, joka voi aina ja sataprosenttisesti tietää, ettei varmasti koskaan voi tapahtua mitään pahaa, jos hän ehdoin tahdoin hölmöyttään törttöilee. No, joka päiväistä elämää tällainen ei meillä kuitenkaan ole (varmaankin siksi, että kuten sanoin, meillä ei edes ole autoa).



Mieheni on ollut tuollainen välinpitämätön otus jo kauan ennen lasten syntymää, ei se minun käsittääkseni ole mikään vastareaktio minun käytökseeni. Olen sitä häneltä kysynytkin, mutta vastausta en ole saanut. Sen pohjalta, mitä miestäni olen oppinut tuntemaan, sanoisin, että miehelläni ei ole juurikaan kosketuspintaa omiin tunteisiinsa, hän ei siis tunnista omia tunteitaan juuri lainkaan. Hänellä on myös hyvin vähän empatiakykyä, joten ei osaa asettua muiden asemaan, ajatella muiden tunteita ja sitä, minkälaista viestiä hän käytöksellään muille antaa. Tiedän kyllä, että minäkin teen virheitä, ja ihan noin niinkuin kasvatusyhteistyön nimissä olisi tosi mukavaa jopa, jos mies joskus sanoisi niistä jotain. Mies ei kuitenkaan koskaan sano, ei negatiivista kuten ei sano myöskään mitään positiivista.

nyt mutta nauratti. Kirjoitat hyvin!

Meillä useimmiten kyllä kumpikin myöntää virheensä, jos toinen huomauttaa. Mies on aina ollut sellainen, ja hänen esimerkistään minäkin olen oppinut. Jos toinen on selvästi hermostunut ja huonolla tuulella, niin toinen voi jopa myöntää tehneensä väärin, vaikka ei olisikaan.

mies reagoi kuten aina - ei mitenkään. Meillä ei ole autoa, mutta jos kuvitellaan tilanne, jossa mieheni olisi kuskina ja tekisi tuollaisen vaarallisen ja tyhmän ohituksen, niin minä alkaisin välittömästi sättiä miestä siitä, enkä todellakaan olisi hiljaa, ennenkuin mies myöntäisi toimineensa tyhmästi. Mies ei todellakaan myöntäisi sitä, tuhahtelisi vain, ja lopulta minä vaatisin miestä pysähtymään välittömästi ja päästämään minut ja lapset kyydistä, ennenkuin mies tappaa meidät tuollaisella typerällä törttöilyllä mitä äskenkin tapahtui. Mies havahtuisi tässä vaiheessa ja sanoisi, että "älä ny viitti, vai meinaaksä muka kävellä", minä vannoisin että mieluummin vaikka kävelen ja kannan lapset kuin tuollaisen törpön kyydissä istun. Tätä jankattaisiin jonkin aikaa, lopulta mies pysähtyisi tien sivuun, minä nousisin autosta ja nostaisin lapsetkin autosta, ja mies alkaisi pyytelemään takaisin autoon, pyytelisi anteeksi ja vannoisi ja vakuuttaisi ettei enää koskaan tee samanlaista tempausta. Lopulta pakkaisin lapset takaisin autoon ja jatkettaisiin matkaa. Mies ei loppupäivänä enää palaisi asiaan, minä pyytäisin illalla anteeksi voimakasta reagointiani.

Jos taas minä olisin kuskina, ja tilanne olisi sama, mies ei sanoisi eikä tekisi yhtään mitään. En tiedä, onko tämä nyt sitä kuuluisaa "luotan täysin kumppanini arvostelukykyyn", vai ihan vaan silkkaa välinpitämättömyyttä, mutta mies ei todella kommentoi eikä reagoi mitenkään yhtään mihinkään. Hän itse sanoo, että mitä turhia, sehän on jo tapahtunut eikä se "hötkyily" enää mitään auta. Onhan siinä periaatteessa logiikkaa, mutta itse en ainakaan voi olla reagoimatta silloin, jos tilanne on pelottava, vaarallinen tms. minun mielestäni. Sen vuoksi en pysty ymmärtämään mieheni täydellistä reagoimattomuutta, ja tulkitsen sen ihan silkaksi välinpitämättömyydeksi.