Helpottaako tämä tuska koskaan? (avioero ym.)

tunteet tulee perässä ja muuttuu todellisuudeksi.

ensimmäinen vuosi ole aina vaikein. Kun aiemmin olette viettäneet yhdessä perheen kanssa joulut, juhannukset jne, nyt on eka joulu ja eka juhannus ilman miestä ja lapset eri paikoissa. Toinen joulu ja juhannus on jo vähän helpompi ja siitä se etenee ajan mittaan. En sano että vuoden päästä erosta, olisit jo kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunukaan, kipeää tekee taatusti edelleen mutta on jo siedettävämpää.



Tsemppiä, elä päivä kerrallaan.

Elimme mieheni kanssa monta vuotta erittäin onnellisina yhdessä, mistään en osannut edes aavistaa tulevaa. Kuvittelin meidän olevan onnellisia vielä vähän ennen kun mies kertoi haluavansa eron, koska on löytänyt uuden rakkauden. Olin kun puulla päähän lyöty eikä mitkään sanat riitä kuvaamaan tunnetta, jota silloin tunsin eikä se ole vieläkään poissa. Nyt on jo välillä vähän helpompaa, mutta tuntuu vaan, etten pääse erosta yli koskaan.

Meillä on viisi lasta, kaksoset olivat erotessamme 3kk ja nyt ovat pian 10kk. Muut lapset ovat 4v, 7v ja 10v. Isommat jäivät isänsä luo asumaan ja kaksoset asuvat kanssani, mutta tapaavat isäänsä säännöllisesti ja minä tapaan isompia lapsia jne.

Eniten ahdistaa sillon kun näen ex-mieheni, mutta hälle en ole näyttänyt tunteitani vaan esitän "kovaa", mutta usein hänen lähdettyään tulee kyyneleet. Olen myöskin pyrkinyt olemaan mustamaalatta isää lapsille, vaikka monesti on mieli tehnyt sanoa jotain. Olen myös kieltänyt lasteni isän mustamaalaamisen vanhemmiltani, ovat tuota välillä yrittäneet.

Tämä kaikki vaan tuntuu niin raskaalta, etten tiedä miten ihmeessä jaksan, jos en pääse vähitellen yli erosta oikeasti enkä vain esitä päässeeni.

Voi ap, kyllä aika oikeasti auttaa, vaikka vielä et siihen ehkä jaksakaan uskoa. Myös puhuminen voi helpottaa, kipeiden asioiden läpikäyminen, jonkun luotettavan ja "asiantuntevan" tahon kanssa. Itse hakeuduin perheneuvolan kautta psykologille, jonka kanssa kävimme läpi mietteitäni menneistä ja tulevasta. Varsinaisesti en kokenut tuosta "terapiasta" hyötyväni, mutta oli siitä se hyöty, että en kuormittanut samaa rataa kulkevalla valituksellani ketään läheistä. Ja ehkä psyokologi osasi tuoda keskusteluun sellaista näkökulmaa, jota en olisi muuten löytänyt. Suosittelen siis hakeutumaan johonkin keskusteluryhmään tms.

Parasta mitä psykologi minulle osasi sanoa oli se, että suru kulkee aaltoina. Ensin vaikean ajan aalto on pitkä ja rankka, mutta ajan mittaan ne aallot loivenevat ja hyvän kauden aalto kestää kauemmin. Pitää jaksaa vain uskoa siihen, että elämä muuttuu taas hyväksi, kun murheen suossa on aikansa tarponut.

Omasta erosta on jo vuosia aikaa, ja yhä harvakseltaan tulee ikävä yhtenäistä, eheää perhettä. Mutta kuitenkaan en tätä nykyistä itsenäisyyttä ja levollisuutta vaihtaisi mihinkään - meillä oli siis riitaisa liitto, jossa hyviä aikoja oli vähemmän kuin huonoja.

Jos ap miehesi teki sinulle törkeän tempun, niin koeta saada itsesi ajattelemaan niin, että hyvä kun pääsit moisesta paskasta eroon. Ei sinun tarvitse vielä ajatella miehestä mitään hyvää; tulee sekin aika, etä pystyt objektiivisesti muistelemaan hyvääkin miehestä, mutta erossa kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Saat ihan luvalla haukkua miestä, ajatella hänestä kauheita, solvata häntä - kunhan et tee sitä lasten kuullen.

Voimia! Kyllä se helpottaa, usko pois.

ja jos ei vuoden sisällä ala helpottamaan, hae apua, ette katkeroidu.



Minulla kesti vuoden pävät päästä yli vastaavanalaisesta tilanteesta, vaikke iyhtä monta lasta olekaan.



Vieläkin kyllä salaa toivon, että exän uusi suhde katkeaisi niin että tietäisi mitä on tullut itse tehtyä.

Olet jo hyvän pätkän selvinnyt, koita jaksaa vielä niin kohta alkaa helpottaan niin ettet huomaakkaan. Yritä nauttia kesästä ja tehdä mukavia uusia asioita. Tsemppiä!

Se on sama, mikä sen surun aiheuttaa, niin vain aika auttaa. Muuta tietä ei ole. Anna tosiaan itsellesi lupa vihata eksääsi (yritä kuitenkin pitää lapset erossa). Onko sinulla hyviä ystäviä, joille voit sättiä ja haukkua miestäsi? Itse toimin vuoden ajan lapsuudenkaverille sankona, johon sai itkien haukkua eksäänsä, kun oikein ahdisti. Sitten alkoi tulla päiviä enemmän, kun ei puhuttukaan enää jatkuvasti siitä eksästä ja pikkuhiljaa se asia alkoi painua taka-alalle. Nyt kolme vuotta erosta vaikuttaa tosi tasapainoiselta jo. Noin vuosi oli pahinta, sen jälkeen selvästi helpotti!



Jaksamisia ap!

aika auttaa. Minulta vedettiin aika samalla lailla aikoinaan matto alta ja ensimmäiset kaks vuotta oli minulle ne pahimmat, vaikka ulkopuolisille, erityisesti ex-miehelle esitin, etten kaipaa häntä ja mies näytti oikeasti ihmettelevän, miksi en itke hänen peräänsä. No itkin kyllä, mutta en näyttänyt sitä hälle. Hän näki vain iloisen minäni ja lapsille en koskaan ole isäänsä mustamaalannut, mutta parille ystävälle valittanut sitäkin enemmän.