Ylioppilas ostaa lyyran äidilleen mutta

Äiti ei ole sitä kertaakaan käyttänyt eikä edes tiedä missä se on.

Sääli Sinua ja korua kohtaan. Kaikki eivät osaa kunnioittaa saatuja lahjojaan. Lahja oli ehkä liian mitätön. Voi, voi.

eikä meidän suvussa ylioppilaan äideillä ole mitään lyyrakoruja. Yo-tutkinto kun ei meidän suvussa ole mikään saavutus:)

siis kyllähän sellainen äidille kuuluu ostaa, mutta oikeastiko joku pitää sitä, muulloin kuin silloin lakkiaispäivänä?

tyhmä taas kysyy. Mikä idea siinä lyyrassa on? Mitä se äiti sillä tekee, jos ei ole itse edes ylioppilas ja vaikka olisikin?

vanhan patriarkaalisen yhteiskuntaidean mukaan äiti saa tässä tunnustusta, kun on niin hyvin kasvattanut lapsensa, että on oikein ylioppilaaksi tullut. Isä ei saa mitään, koska hänellä on omiakin saavutuksia. Isoäidille lyyra voidaan tietysti ostaa jos halutaan, mutta yleensä vähän pienempänä.



Ja eihän niillä tietenkään mitään TEHDÄ. Ne on koristeita. (sinänsä mä en koskaan tehnyt mitään ylioppilaslakillakaan. Typerä traditio sekin, jäänne ties mistä yhteiskunnallisesta luokkavaiheesta.

Äiti voi sitten pönöttää juhlissa lyyrarivistö rintapielessä. Maltan tuskin odottaa omaa ensimmäistä mammalyyraani.

Mun vanhemmat ovat sitä ikäluokkaa (eläkeläisiä jo) että äidilleni ne kaksi lyyraa olivat tosi tärkeitä aikoinaan. Edelleen hän niitä kantaa kaulassaan. Mun ylioppilaaksipääsystä on 25v vuotta :)



Mummoni sen sijaa osti minulle maisterisormuksen yliopisto-opintojen päätyttyä.

5:lle vastauksesta. Tiedän kyllä, että on kyse rintakorusta. En vain ole ikinä ymmärtänyt, miksi tuollainen hankitaan. Eihän muissakaan juhlissa muisteta sukulaisia erityisemmin.

ostanut lyyraa äidilleen?

En edes tiennyt että niin on tapana...

ostanut äidille lyyraa, enkä kyllä ostanut ylioppilaslakkiakaan itselleni.

sellaisissa perheissä joissa on aiemmassakin polvessa ylioppilaita. Jos on esim täti ja äiti ylioppilaita, sitten mummolla saa jo kolmannen lyyran ja on mielissään. Mutta jos mummon aiemmat jälkeläiset on amiksia, kai sitten ihan sama, ei se lyyraa osaa kaivata. Sitten älä osta :D :D :D

järkee ostaa lisää lyyria.

Olenko ainoa joka ei ole ostanut lyyraa äidilleen?

En edes tiennyt että niin on tapana...

Veljeni ei tietenkään älynnyt ostaa sellaista äidillemme, mutta kun minä pääsin ylioppilaaksi, ostin äidille samantien tuplalyyrarintakorun. Siskoni "hitsautti" sitten siihen myöhemmin kolmannen lyyran... Äiti pitää sitä tietysti aina suvun ylioppilasjuhlissa.

ostanut lyyraa äidilleen?

En edes tiennyt että niin on tapana...

Äiti osti sen itse. Ja on ostanut jokaisesta ylioppilaslapsestaan, joita on tähän mennessä kertynyt 5 kpl. Ensi keväänä tulee kuudes. :)

koska äiti ei sellaista halunnut. Hänestä se oli leveilyä lasten saavutuksilla.

koska äiti ei sellaista halunnut. Hänestä se oli leveilyä lasten saavutuksilla.

Sehan on leveilya omilla saavutuksilla kun on ssaanut lapsensa aikuiseksi.

että tukee opiskeluissa, mutta ylioppilaslakin saaminen oli vain minun saavutukseni. Eipä auttanut alkaa äitinsä kanssa asiasta kättä vääntämään :)

koska äiti ei sellaista halunnut. Hänestä se oli leveilyä lasten saavutuksilla.

Sehan on leveilya omilla saavutuksilla kun on ssaanut lapsensa aikuiseksi.

Isoveljeni osti äidillemme lyyran, kun pääsi ylioppilaaksi. Kun minun lakitusvuoroni tuli, äitini vaihtoi sen yksittäislyyran sellaiseen kaksoislyyraan. Kultasepänliike otti lyyran mukisematta vaihdossa.

antoi siskolleen, eli äidilleni lyyran, minun ylioppilasjuhliin. Itse olin sukumme ensimmäisiä ylioppilaita, enkä tästä tavasta ollut tietoinen. Sitten äitini veljen vaimo antoi minulle kultaisen lyyran siihen lakkiin, muutenhan se on muovinen.



Minun lyyrani oli käsittääkseni enon vaimon vanha ja sillai perittynä arvokkaampi kuin uusi kaupasta hankittu. Ja käytännöllisesti kun kukaan ei sitä tarvinnut, niin sain sen omaksi.

Taas on se aika vuodesta, kun mietitään lyyran ostoa äidille. Näissä vanhoissa viime vuotisissa viesteissä selvisi, ettei monenkaan äiti saanut lyyraa. Ei ehkä osannut edes odottaa. Lyyra ei ole enää in. Äiti muistaa päivän muutenkin. Ja sen tsemppauksen, jonka antoi opiskelijalle. Ja ne aamut, kun hoputti kouluun yms. yms. Ja voihan äiti ostaa lyyransa itse, jos silää haluaa päteä.

Mutta:

Minä sain lyyran lapseltani. Täysin yllättäen ja tilaamatta. Sain sen hikisestä, karheasta kädestä onnitellessani vasta valmistunutta koulun pihalla. Olin kieltämättä liikuttunut ja onnellinen. Tätä tunnetta ei voi välittää, muuten kuin kokemalla se. Lapseni mielestä olin sen arvoinen, että ansaitsin tämän muiston vaikka hän oli tämän kaiken juhlan tietenkin itse ansainnut kovalla työllään. En odottanut mitään ja sain tämän. Lyyra ei varmasti ollut kallis, mutta ikuinen muisto minulle tästä päivästä. Jos minulta olisi etukäteen kysytty, haluanko, olisin sanonut, että osta itsellesi jotain kivaa tai ajele juhlapäivänäsi vaikka taksilla sillä rahalla.

En ole materialisti, en ostele turhia asioita, saan kukkia puolisoltani silloin tällöin, joulusin ostan tai teen lahjan läheisille. Ulkomailla ostan ehkä pienen korun muistoksi kohteesta. Eli niin tai näin, äiti on varmasti iloinen jo lapsensa saavutuksesta.

Lyyran antaminen on vanhaa kulttuuriperinnettä, jota siirretään eteenpäin tai ei. Ehkä kulttuuriperheissä siitä tiedetään enemmän. sain lyyran ja minulle sillä oli merkitystä, jonka tajusin sillä hetkellä kun sen sain.