Te, joilla vain yksi lapsi omasta tahodstanne, miksi näin?

en/emme koe tarvitsevamme useampaa lasta. Meille riittää siis tämä yksi. Aiemmin olin jopa valmis olemaan lapseton, mutta päätimme kuitenkin yrittää lasta ja sen saimme. Lisäksi lapsi on ollut todella helppo ja terve, joten en halua ajatella lisää lapsia minulle. Meillä on lapsella kavereita paljon, mutta tietenkään välit eivät ole samanlaiset kuin sisarrusten kesken. Välillä lapsi (5v) toivoo sisarrusta, mutta mitäpä sitä ei välillä toivoisi. Monilapsisessa perheessä lapsi toivoo varmaan välillä olevansa ainut lapsi. =)



Toivon myös, että mielipidettäni ja syitäni arvostetaan, eikä aleta haukkua toisen päätöksistä.

Jotenki sitä aina kuvittelisi, että kaikki haluaisi sisaruksia lapsilleen. Ja lapsi itsekin varmasti toivoisi. Jokunen ystäväni kun on ainokainen ollut niin kyllä he hieman katkeria vanhemmilleen ovat...

Itselläni ei ole sisareni kanssa mitään yhteistä ollut enää pariinkymmeneen vuoteen. Siitä huolimatta että emme ole riidoissa eikä kummassakaan meistä ole sinänsä mitään "vikaa" - me olevva vaan täysin eri tyylisiä ja elämämme ovat täysin erillään. Tämän vuoksi en näe sisarusta minään itsetarkoituksena.

En myöskään koskaan voisi hankkia lasta "sisarukseksi" toiselle. Kyllä se lapsi pitäisi haluta ihan oman itsensä takia. Mä vaan en enää enempää halua.

Eräs yksilapsinen ystäväni perusteli asiaa niin, että hän on ollut ainoa lapsi kuin myös miehensä eivätkä koe sisarusta välttämättömäksi. Ja hän sanoi myös, että esim. matkustaminen on niin helppoa kun on kaksi aikuista huolehtimassa yhdestä lapsesta. Tämä sanoi kun juttelin, että reissaaminen yksin kahden pienen kanssa on hankalampaa kuin silloin kun on yksi aikuinen lasta kohden.



Toinen ystäväni on ainoa lapsi perheessään ja odottaa nyt esikoistaan. Hän kokee tilanteensa kurjaksi, koska tietää tulavaisuudessa olevan ainoa, joka huolehtii vanhemmistaan sekä tädistään ja tämän miehestä (ovat lapsettomia). Miettii siis, että olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia joiden kanssa jakaa vierailut ym. ja kokee olevansa yksin välittämässä neljästä vanhuksesta tulevaisuudessa. Uskon, että haluaa tulevalle esikoiselleen joskus sisaruksia, vaikka onkin itse ainoa lapsi.

Ja todellakin, nämä asiat ovat henkilökohtaisi. Jokainen päättäköön itse, eikä kukaan ole mikään arvostelemaan muiden valintoja. Halusin vain kuulla perusteluja. Hyvä pointti, että ikinä ei pitäisi lasta hankkia sisarukseksi toiselle. Vaan todellakin, lasta pitää haluta.

-ap-

Olen itse ainoa lapsi ja onnellinen sellainen. En ole koskaan kaivannut sisaruksia. Lapsena ajattelin usein kuinka onnellinen olen kun minulla on äiti ja isä ihan kokonaan itselleni kun taas monen ystäväni piti jakaa vanhempansa muiden sisarusten kanssa. En nähnyt lapsuusaikana sisaruksissa mitään hyviä puolia.



Samoin mieheni on ainoa lapsia ja myös onnellinen sellainen. Hänen ajatusmaailmaansa lapsena en osaa kertoa mutta hän on myös sanonut ettei kaivannut koskaan sisaruksia.



Oli siis aika luonnollista että me halusimme vain yhden lapsen sillä olimme itse kummatkin kokeneet ainoana lapsena olemisen hyvänä ja positiivisena asiana. Lapset eivät siis itse aina varmasti toivoisi sisaruksia. Me emme ole todellakaan katkeria olleet vanhemmillemme siitä että olemme ainokaisia. Ei missään nimessä! Meillä on mahdollisimman lämpimät välit vanhempiimme ja olen aika varma että se johtuu siitä että vanhemmillamme oli niin kokonaisvaltaisesti aikaa meille kun olimme lapsia. Kuitenkin vanhemmillamme on ollut myös hyvin aikaa toisilleen kun lapsia oli vain yksi ja sekä omat että mieheni vanhemmat ovat yhä hyvin onnellisessa avioliitossa (harvinaisen onnellisen oloisessa voisin sanoa).



Sitten siihen itsekkyyteen. Me halusimme yhden lapsen myös siksi että halusimme että meillä on pariskuntana yhtä paljon aikaa toisillemme kuin vanhemmillamme oli aikoinaan. Lapsen halusimme mutta pakkohan se on myöntää "minimieffortilla" niin että lapsi kuitenkin kokee olevansa hyvin rakastettu ja vanhempiensa viettävän aikaa hänen kanssaan erittäin paljon. Halusimme minimoida pikkulapsiajan jolloin parisuhde on eniten koetuksella ja elämä ehkä hankalinta ajatellen spontaaniuutta. Halusin(mme) että voin olla kotona 2-3 vuotta lapsen kanssa mutta että se ei vaikuta kohtuuttomasti työhöni tai talouteemme. Tämän yhden lapsen kanssa olinkin sitten kotona 2,5 vuotta. Jos meillä olisi ollut kaksi lasta en olisi koskaan ollut neljää viittä vuotta kotona. Olin mielummin yhden pitkän pätkän kuin tein niin kuin työkaverini: ensimmäisen lapsen kanssa kotona 10kk, töihin vuodeksi, lapsien kanssa kotona vuosi, töihin 8kk:ksi, kotona 1v nuorimman lapsen kanssa, vanhemmat lapset päiväkodissa. Hirveää huitelua edes takaisin kodin ja töiden välillä ja lapset pienenä hoitoon. Ei, halusin olla lapsen kanssa pitkään kotona mutta vain kerran.



Halusimme myös että elintasomme pysyy suht. samana kuin aikaisemminkin. Yhden lapsen kanssa se onnistui. Meillä on varaa matkustella samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Kahden kanssa ei olisi. Ja kyllä, ymmärrän että monella on varaa matkustella usein ja syödä sisäfilepihviä päivittäin vaikka olisi neljä lasta mutta meillä ei olisi ollut. ;)



Nautin pikkulapsiajasta koska tiesin että se on niin ainutlaatuista. En tule kokemaan sitä enää uudelleen. Jos tietäisin että lapsia tulee lisää en olisi siitä niin nauttinut. En ole ihminen joka noin periaatteessa pitää hiekkalaatikon reunalla istumisesta tai puistoilusta. Yhden lapsen kanssa jokainen elämän ajanjakso on kuitenkin kiinnostava ja ihana jo siksi että tietää ettei sitä koskaan enää tule kokemaan uudelleen. Kaikesta nautitaan täysillä mitä elämä eteen tuo.

Meillä 5v tyttö ja olemme mieheni kanssa 41 ja 42 v. Olemme viimeiset kaksi vuotta jahkailleet että haluttaisiinko toinen lapsi vai ei (ei vaan kuulu, vaikka ehkäisy on ollut kauan pois, joten ei varmaan enää tulisikaan). Oma jaksaminenkin mietityttää, jos/kun tulee paljon yöheräilyjä. Joku kirjoitti hyvin, ettei lasta kannata tehdä sisaruksen "toivossa". Itse olen hieman sortunut ajattelemaan niin, että tytölle pitäisi saada sisarus. Tyttö myös joskus toivoo vauvaa hoidettavakseen, mutta viime aikoina puheet ovat loppuneet kun olemme muuttaneet ja piha ja päiväkoti on täynnä uusia kavereita (onneksi niin!). Itselläni on 7v vanhempi veli eikä olla koskaan oltu paljoa tekemisissä. Lapsuudesta lähinnä muistan kuinka tappelimme ja juoksin vessaan lukkojen taakse pakoon. Miehellä on kaksi sisarusta, ja kaikki ovat syntyneet neljän vuoden sisällä. Luulisi siis että ovat läheisiä ja leikkineet keskenään. Mutta ei, ovat kyllä tekemisissä toistensa kanssa, mutta mies aina sanoo, ettei varmaan olisi harmitellut vaikka olisi ollut ainoa lapsi.



Tällä hetkellä kieltämättä on ihanaa kun neiti on jo tosi omatoiminen ja ensimmäinen kesä kun ei tarvitse juosta omassa pihassa perässä vaan tytön voi päästää hetkeksi itsekseen ulos. Tätäkin lasta yritettiin lähes 2 v joten olen kyllä kiitollinen hänestä, ja taitaa jäädä meille ainoaksi. No, kun kesällä menemme anoppilaan niin saadaan taas sukulaisilta kuulla ihmettelyjä, että koska se sisarus tehdään kun ei vieläkään kuulu mitään....

Olisin itse kovasti halunnut sisaruksia,ja katselen vähän kateellisina(ja jo lapsena) muiden sisarussuhteita.Onneksi miehellä on sisaruksia!Tuovat sisältöä lapsineen meidänkin elämään.

Toinen on meille tulossa ja ehkä se jää sitten siihen,tai ehkä yritämme kolmatta myöhemmin-jää nähtäväksi..

Mutta siis siskoista on paljon seuraa toisilleen vielä aikuisena.Mieheni suvussa heidän lapsensakin eli serkut tulevat hyvin juttuun ja suku on tiivis ja mukava.On kurjaa olla ainut lapsi,kun ei ole ketään niin läheistä.Paitsi nyt oma lapsi ja mies tietysti.Mutta onkin ollut ihmeellistä seurata jonkun kasvua ja kehitystä jolla on puolet omista geeneistä!

Meillä on yksi lapsi ja varmaan siihen jää. Yksinkertaisesti ei vanha jaksa :) Ollaan 36 ja 39 v. En myöskään halua jäädä enää kotiin. Elämä yhden lapsen kanssa on vain helpompaa. Olkoonkin että kuulostaa kamalan mukavuudenhaluiselta. Mitä se kyllä onkin, mutta onko se yhtään sen huonompi syy olla hankkimatta lapsia lisää kuin mikään muukaan. Eri ihmiset vain haluavat elämältä erilaisia asioita.



ja eihän se edes ole tässä iässä kirkossa kuulutettu että tulisin toista kertaa raskaaksikaan.

raskaus osoittautui riskiraskaudeksi. Toisen raskauden kohdalla olisi olluttodennäköistä, että silloinkin joudun viikoiksi ellei kuukausiksi sairaalalepoon, ja silti vauva olisi voinut syntyä pienenä keskosena.



Ajatus että makaisin sairaalassa erossa pienestä esikoisesta oli niin rankka, samoin huoli kakkosen raskauden kulusta, samoin kuin siihen liittyvä kuolemanpelko, että en halunnut ottaa riskejä.

Ajattelimme, että olemme tyytyväisiä siitä mitä meillä on, emmekä havittele enempää. Elämässä kun ei kaikki aina mene oman tahdon mukaan, kaikkia asioita ei pysty valitsemaan "puhtaalta pöydältä".

Minulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta (ei ennen ensimmäistäkään lasta). Sitten kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-aika oli muutenkin rankka itkuisen ja vaativan lapsen vuoksi, ei olisi tullut mieleenkään ruveta samaan helvettiin uudelleen. Jos saisin valmiiksi vuoden ikäisen lapsen, voisin harkita :)

Mutta sörkkään lusikan soppaan silti, meillä kun on lapsia neljä eikä liikkuminen yksin kaikkien kanssa ole vaikeaa (kaikki alle kouluikäsiä), minusta tämä nyt on vaan haluamisen asia: haluaako toisen kerran raskaaksi, synnyttää, kasvattaa. Ihailla ja ihmetellä.



Yhdessäkin lapsessa on jo kaikki mitä voi haluta, itse olen aina halunnut monta lasta, voisin näitä ihania tehdä toiset 4.

Ei kaikkien tartte haluta kuin yhden, tai jättää kokonaan väliin jos siltä tuntuu.

Ja saattaa mieli muuttua useammasta lapsesta siihen yhteen.



Minulla ei ole perusteluja lapsilleni, muuta kuin haluttiin uusi ja uusi ja uusi.



Elämä voi olla ihanaa yhdellä lapsella, on meilläkin joskus ollut se yksi. Ei olla tehty lapsia kaveriksi toisille, lapset on haluttuja tuollaisina mitä ne on.



Itselläni on kolme sisarrusta ja ja yksi on masentunut, alkoholisoitunut, työkyvytön reppana joka ei enää muuta tee kuin solvaa meidän vanhempia paskasta elämästään (lapsuuttaan kun voi syyttää kaikesta). On sisaruus ihan kamala riesakin! :(

Pakko tuommosesta on päästää irti, ei sisaruus voi tarkoittaa sitä että yhtä pitää kannatella aina veden päällä, ei kelpaa mikään.

Jokasella ihmisellä on vastuu myös omasta elämästään ja sukulaisuus ei tarkoita ilmaista terapeuttia näistä.

Meillä myös vain 1 lapsi ja ei varmaankaan tule lisää. Itse olen ainut lapsi ja en ole sisarusten puutetta koskaan surrut, mulla on muita sukulaisia ja ystäviä ihan riittämiin. TOki sisko tai veli varmaan olisi kiva, en sitä kiellä, mutta ei sen puuttuminen ole mitään suurta surua saanut aikaan. Miehelläni on sisaruksia, mutta silti hänkin on yhden lapsen kannalla.



Mulla synnytys oli vaikea ja lapsi oli vähällä kuolla. Siksi ei ole suurempia haluja olla samassa tilassa toista kertaa.



Meillä ei ole juurikaan apua lastenhoitoon isovanhemmista tai sukulaisista ja en halua näännyttää meitä sillä, että olisi kamala liuta pieniä lapsia ja vanhemmat koko ajan väsyneitä ja jaksamisensa äärirajoilla.



Minäkin tykkään matkustella ja liikkua luonnossa yms. Yhden lapsen kanssa tämä on helppoa, useamman kanssa ei niinkään silloin, kun lapset ovat pieniä.



Tykkään siitä että koti on siisti ja tykkään laittaa ruokaa, esim. viikonloppuna meillä on aina kolmen ruokalajin illallinen. Tähän ei varmasti riittäisi aikaa jos taloudessa olisi monta vaippaikäistä.



Meillä ei ole ehdottoman kielteistä asennetta toiseen lapseen, mutta kumpikaan ei erityisesti kaipaa toista lasta, meidän perhe tuntuu ihan täydeltä näin ja ollaan elämään tyytyväisiä. Itse joudun stressaamaan muista asioista aika paljonkin ja tuntuu, että en vaan jaksaisi montaa pientä lasta. Haluan myös nauttia elämästä. Oma äitini kuoli 50 vuotiaana ja ajattelen aina, että haluan matkustella ja tehdä kaikenlaista nyt, enkä lykätä kaikkea, koska se voi sitten olla jo liian myöhäistä.



Talous vaikuttaa myös. Meillä olisi kyllä hyvin varaa toiseen lapseen, mutta se tarkoittaisi myös sitä, että olisi muutettava isompaan asuntoon ja kun ollaan asuntovelasta päästy, en haluaisi ottaa uutta lainaa enää. Meillä on kiva asunto nyt ja haaveena olisi saada vielä joskus kesämökki.



Jos toinen lapsi saisi alkunsa ehkäisystä huolimatta, niin se olisi ilman muuta tervetullut ja häntä rakastettaisiin ja oltaisiin aivan varmasti onnellisia. Mutta en näe tarvetta lähteä varata vasten toista tekemään. jonkun mielestä olen varmaan itsekäs, mutta haluan, että elämässä on muutakin kuin taaperon syöttäminen ja hoito ja vaipanvaihto. Lisäksi pidän työstäni ja en haluaisi jäädä äitiyslomalle. Viimeksikin hoitovapaalla ollessani aloin jo kaivata töihin.



Lisäksi haluan, että minulla on aikaa lapselle. Ehdin paneutua hänen asioihin, jutella illalla rauhassa, opettaa häntä jne. Isossa perheessä ei jää samalla tavalla aikaa huomioida henkilökohtaisesti yhtä lasta.



Eli syitä on monia.

Meillä on yksi elossa oleva lapsi, toinen kuoli ollessaan 2,5v perinnölliseen sairauteen. Olemme aina haaveilleet suurperheestä (meille suurperhe on 5-6lasta), mutta emme ole enää valmiita ottamaan riskiä, että uudella vauvalla olisi perinnöllinen sairaus, yhden menettäminen oli jo todella raskasta ja yli pääseminen vaikeaa. Saimme tietää tuosta perinnöllisestä sairaudesta vasta kun lapsemme sairastui.