Kun mies kyllästyy perheeseensä...

Ja taisit itse jo aika hyvin vastata mistä kenkä puristaa. Yleensä naiset valittaa, kun mies ei tee mitään...

Mieheni toivoisi varmaan, että tekisin enmmän kotona, olen kyllä melko laiska, olen paljon koneeella ja katson paljon telkkaria ja arkisin en jaksa hirveesti tehdä mitään kummallista, mutta silti olen pitänyt suhdettamme hyvänä. Mielipiteitä?

En tiedä mitä mielekkyyttä sitä saisi arki-iltoihin. En ole sellainen, joka koko ajan jaksaa hösöttää ja siivota. Kun tulen töistä, teen ruuan ja touhotan sitä lapsiarkea, sit kun muksut menee nukkumaan, katson jonkun sarjan tai surffailen hetken ja painelen itsekin ajoissa nukkumaan. Seksiä lähinnä viikonloppuisin.



Olemme molemmat siis töissä. Itse pyrin käymään myös jumpassa pari kertaa viikossa. Arki on vaan melko tylsää nykyään



ap

Ala harrastamaan miehesi kanssa liikuntaa arki-iltaisin. Vangemmat lapsenne varmasti voivat olla 45 minuuttia pienempien kanssa. Siitä tulee yhteishenkeä. Onko teillä sekaista ?

Ei ole sekaista/likaista. Lastenhuoneet nyt ovat aina eletyn näköisiä, mutta muuten pääpiirteissään aina siistiä, eikä ylimääräisiä tavaroita paikat täynnä. Kerran viikossa noin keskimäärin siivoan, yleensä lauantaisin. Mies tekee silloin ruuan.

varallisilla vesillä ollaan



et sinä voi häntä ikäkriisiltä pelastaa vaikka kääntyisit mille mutkalle



ehkä työpaikan/ alan vaihto tai uusi harrastus

että alkaa kyllästyä koko muuhun perheeseen, arkeen ja muuhun, ja että tekisi mieli vaan ottaa ja häipyä. Tämä kumpuaa suoraan siitä, että koen perheen, siis miehen ja lasten, asettavan ihan suhteettoman suuria vaatimuksia mulle ilman minkäänlaista mun hyvinvointini ja jaksamiseni huomiointia. Ei se mitään, vaikka äiti jättää tänään taas jumpan/lenkin/jonkun muun menon väliin, eikä haittaa, vaikkei äiti ole kahteen viikkoon saanut nukkua yhtään yötä kunnolla. Silläkään ei ole väliä, että äiti itkeskelee iltaisin silkkaa väsymystään ja pahaa mieltään, eikä haittaa sekään, että äiti joutuu joka aamu vetämään tupla-annoksen särkylääkettä, jotta pysyy tajuissaan jatkuvasta päänsärystä huolimatta.



Minä ja mieheni emme vedä yhtä köyttä vaikkapa lasten kasvatuksen suhteen. Kun minä teen kotityönjakolistoja (eli kenen vastuulla mikäkin kotityö on), mies luistaa niistä aina kun mahdollista, ja antaa lastenkin luistaa. Jos minä en suurin piirtein kaulin kädessä pakota näitä muita perheenjäseniä hoitamaan omia hommiaan, kaikki kotityöt kaatuvat mun niskaani. Mutta kenelle valitetaan, kun lelut ovat hukassa ja rikki, tai miehen työpaperit menivät vahingossa paperinkeräykseen, kun ei ole puhtaita astioita mutta hirveä nälkä, ja kun kaikki vaatteet ovat likaisina, ja kissat ovat käyneet pissalla matolle, koska kukaan ei ole putsannut hiekkalaatikoita? No äidillepä tietenkin, eli minun pitäisi hoitaa nekin hommat, mitä nämä laiskajaakot jättävät hoitamatta. Onhan tässä vikaa minussakin, olen liian kiltti. Aikani jaksan patistaa ja varmistaa, että jokainen hoitaa hommansa, mutta kun sitä joutuu yksin tekemään (mies ei siis auta eikä tue tässä asiassa), luovutan ja hoidan itse sen, mitä jaksan, ja lopulta yksinkertaisesti romahdan.



Muutenkin koen usein, että muu perhe pyrkii kaiken aikaa käyttämään mua täysin kynnysmattona. Jostain syystä mieheni työ ja työssäkäynti, sekä hänen harrastuksensa, vapaa-aikansa ja rientonsa kavereiden kanssa ovat tärkeämpiä kuin minun vastaavat. Minun pitäisi jatkuvasti jaksaa huomioida niin lapsia kuin miestäkin, koko ajan on joku vinkumassa syliin tai silittämään tai ruokaa laittamaan tai tekemään sitä tai tätä tai seksiä harrastamaan tai jotakin muuta, vaikka minä haluaisin vaan vetää peiton korville ja nukkua. Minäkin haluaisin joskus kävellä valmiiseen ruokapöytään, tai että joku ottaisi minut syliin ja silittäisi. Minäkin toivoisin, että joku joskus kiittäisi siitä kaikesta, mitä minä teen ja mistä kaikesta luovun näiden muiden hyvinvoinnin vuoksi. Kaikkiin kiukutteluihini mies reagoi olankohautuksella ja toteamalla, että "älä ny viitti, kaikkihan on ihan hyvin kuitenkin". Ehkä onkin, mutta mulla vaan ei ole hyvä olla.



Ehkä minun oikeasti vaan pitäisi joskus ottaa ja lähteä, edes lomalle yksikseni, ehkä nämä apinat täällä kotona sitten tajuaisivat minunkin tarpeeni. Tällä hetkellä en vaan uskalla lähteä, koska pelkään tajuavani, etten haluakaan tulla enää takaisin. Ap:lle sanoisin, että yritä kuitenkin puhua miehesi kanssa, ja kuuntele häntä. Älä teilaa yhtään hänen mielipidettään, vaan kuuntele ne. Osoita pitäväsi niitä tärkeinä, sen verran tärkeinä ettei sun tarvitse teilata niitä kertomalla omaa näkemystäsi asiasta.