Lue keskustelun säännöt.
Elämäniloa etsimässä
13.01.2010 |
Sain kuulla joitakin kuukausia sitten sairastavani harvinaista sydänsairautta, mikä vääjäämättä johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, tarkkaa ennustetta on vaikea antaa. Minulla on neljä lasta, nuorin vasta 5-vuotias. Pahimmasta shokista toivuttuani olen miettinyt, miten tästä eteenpäin. Mies on ihana, rakastava, paras. Lapset myös. Mitään terapiaa ei ole tarjottu, voi olla että menisikin pelkäksi itkemiseksi...
Mistä iloa elämään. Ihan turha sanoa, että tsemppiä. Se tsemppi kun ei auta tässä tapauksessa, sairautta ei voi parantaa. Tuntuu kuin eläisi jonkun toisen elämää...Niin kurjaa tämä on
Kommentit (6)
Miten muut sinun tilanteessa olevat (esim. syöpäsairaat) ovat selvinneet. Nämä ryhmät ovat usein sellaisia paikkoja, joissa ei tarvitse teeskennellä eikä säästää ketään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei päivääkään mene, etten katselisi intensiivisesti lapsiani, miestäni, maailmaa yleensä. Kaikkia kauniita asioita.
Mietin, kuinka jaksan sitten, kun en enää näe mitään ja on hankala liikkua omin neuvoin esim. kaupungilla. Toisaalta - ainakin on kuulo jäljellä. Tuntuu pahalta luopua niin itsestäänselvyydestä kuin näkö. Toivon kuitenkin, että tekniikan kehittyessä silmäni voitaisiin leikata ilman komplikaatioita tulevaisuudessa.
Turha murehtiminen syö ihmistä ja vie elämänenergiaa. Ei kannata murehtia tänään huomista, koska siitähän emme kukaan tiedä, mitä se tuo.
Hyvää elämää sinulle, ap, ja jaksamista!
Itse olen elänyt jo 8 vuotta tiedon kanssa, että elinikä on lyhyt. Olihan se alussa shokki, mutta nyt en juuri ajattele sitä. yritän elää niin kuin ennenkin, nauttia elämästä. Elinikää ei kukaan tiedä, huomenna voi vaikka jäädä auton alle. Diagnoosin jälkeen olen mennyt naimisiin ja saanut kaksi lasta. Jos nyt joutuisin kuolemaan, voin sanoa, että olen tyytyväinen elämääni ja olen saanut paljon. Jälkeeni jää kaksi lasta ja kaikki se rakkaus, jonka annoin. olen dokumentoinut lasten elämän huolella, olen lukenut kuolema-aiheisia kirjoja. olen yrittänyt "valmistaa" kertomatta kuitenkaan lapsille elinaikaennustettani. olen onnellinen ja tyytyväinen. Katkeruus ei kannata
sinusta 8 huokuu jo se ymmärrys, että olet elänyt asian kanssa jo pitkään. Minulla vasta tosiaan muutama kuukausi tiedosta takana, ja tuntuu, että ajatukset ihan sekaisin. Joskus tuntuu jopa siltä, että pitikö noita lapsia tehdä noin monta. Miehelle jää suuri vastuu, ja lapsetkin joutuu suremaan. Lisäksi sairaus on osaltaan periytyvää, mikä asiassa on ehkä pahinta. Se syyllisyyskin vielä!!
Tänään aamulla heräsin kuitenkin sellaiseen olotilaan, että mitäs tässä murehdin. Vielä sentään heräsin = ) Tänään jaksan olla iloinen ja nauttia elämästä, huomisesta en tiedä...
Ja niin, lapset eivät tästä diagnoosistani kaikkea tiedä. Ainoastaan sen, että sydämeni on sairas, mutta tuota taudin jatkuvaa pahenemista eivät tiedä. Tämä on niin harvinainen sairaus, että eivät sitä mistään todennäköisesti kuulekaan. En halua rasittaa heitä sillä tiedolla ja se on mielestämme oikein...
Pystytkö tekemään ihan normaalisti juttuja? Vietä paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa, syö ihania ruokia, harrasta jotain kivaa. Elä hetkessä.
Mutta terapiaa minää suosittelisin myös.
Kovaa fyysistä rasitusta en kestä. yritän juuri noita keinojasi, tai en yritä, vaan teenkin. Tuntuu vaan välillä, että teeskentelen, ja salaan suruni monelta. Haluan säästää läheisiä...
Kummallista kyllä, että terapiaa ei ole tarjottu missään vaiheessa, ja polikäynnit on aina jonninjoutavaa asiahöpötystä...Katkera olen tavallaan esim. itsemurhan tehneille. Minulla olisi halua, mutta ei terveyttä. Toisaalta tiedän, että kova masennushan se noiden päätösten takana on...