Lue keskustelun säännöt.
Mä en ymmärrä näitä ihmisiä jotka ei koskaan ole aitoja.
03.01.2010 |
Ovat koko ajan "huumorimielellä" niin ettei ikinä saa selvää mitä oikeasti mistäkin asiasta ajattelevat, mitä tuntevat jne. Tuntuu, että mielipiteetkin ja jopa tekemiset on rakennettu sellaisiksi, että niillä kalastelis mahdollisimman paljon hyväksyntää muilta.
Kommentit (28)
etten halua kaikkien tuttavien kanssa olla sinut. En halua osoittaa tunteita, varmaan saavat minusta aika kylmän ja kovan kuvan.
Joittenkin ihmisten kanssa sitten olen läheisempi, ja pystyn vaikeistakin asioista puhumaan. Osaan iloita ja surra yhdessä heidän kanssaan.
mutta minua kylmii ihmiset, joilla aina kaikki on "hyvin" vaikka ei olisikaan. Jotka hymyilevät pingottuneesti ja epäaidosti. Satunnaisessa kontaktissahan se ei haittaa, mutta jos viettää saman katon alla viikon ihmisen kanssa, josta ei saa mitään selvää, tulee vähän inhottava olo (tai mulle tulee).
Se inhottavuus johtuu vaikka siitä, että kysyessä toisen mielipidettä johonkin asiaan x - vaikka illallisen ajankohtaan tai ties mihin - vastaus on aina "tee miten haluat, minä sopeudun, kaikki on hyvin, onpa ihanaa". Kuitenkin kasvoista näkee, että hän ajattelee jotain ihan muuta, mutta mitä - vaikea sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei uskalleta olla oma itsensä. On rakennettu paksu kuorikerros. Varmaan joku lapsuustrauma taustalla.
mitään omia mielipiteitä. Mennään sen mukaan mitä mieltä muutkin kulloinkin ovat.
monia ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan ole aitoja, vaan vetävät lähes aina jonkinlaista roolia. Eräs heistä on ns. patologinen valehtelija, joka alkaa aina vieraammassa seurassa keksimään juttuja.
Ainakin omassa tuttavapiirissäni monella tällaisella ihmisella on takana joku tragedia, jonka suojaksi tällainen kummallinen persoonallisuus on kehitetty. Ei tietenkään päde kaikkiin "epäaitoihin" ihmisiin.
Pyrin ymmärtämään kaikenlaisia ihmisiä, ja olen vuosien saatossa oppinutkin olemaan myös tällaisten ihmisten kanssa. Vaatii hieman harjoittelua. Ihan täysin tyhjiä ihmisiä en tietenkään mielelläni tapaile.
koska ihminen ei välttämättä usko, että tulisi hyväksytyksi omana itsenään.
Toisaalta jatkuva leikinlasku kaikesta on myös pitkän päälle kiusaannuttavaa. Joskus musta on hauska heittää herjaa ihan vain sen itsensä takia, mutta olisi typerää jatkaa sillä linjalla, jos toisella on surua ja murhetta, vakavia asioita.
Sitten on tietysti muunkinlaisia epäaitoja rooleja, ihan yhtä ahdistavia minun mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyrin ymmärtämään kaikenlaisia ihmisiä, ja olen vuosien saatossa oppinutkin olemaan myös tällaisten ihmisten kanssa. Vaatii hieman harjoittelua. Ihan täysin tyhjiä ihmisiä en tietenkään mielelläni tapaile.
että se on vaikeaa. Niin kauan musta on OK, jos siihen toiseen saa edes joskus sellaisen murto-osan yhteyden sen maskin taakse. Mutta jos sitäkään ei tapahdu, ahdistun vähän liikaa.
Mun mieheni vanhemmat ovat sellaisia. Anoppiin saan joskus ohikiitävän yhteyden, yleensä niin, että kerron jotain itseeni liittyvää juttua ja huomaan hänen tajuavan, vaikka hän ei erityisesti mitään sanokaan. Itsestään hän ei koskaan uskalla mitään sanoa. Appi taas menee ihan "sekaisin" jos on jotain kontaktin vaaraa olemassa, hän perääntyy ja peittää kaiken korulausein.
Mä olen sellainen, etten avaudu kellekään, en siis todellekaan kenellekään, edes miehelleni, ja silti mä pidän itseäni ihan aitona ihmisenä, en minään pellenä ja feikkaajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
etten halua kaikkien tuttavien kanssa olla sinut. En halua osoittaa tunteita, varmaan saavat minusta aika kylmän ja kovan kuvan.
Joittenkin ihmisten kanssa sitten olen läheisempi, ja pystyn vaikeistakin asioista puhumaan. Osaan iloita ja surra yhdessä heidän kanssaan.
ettet edes miehesi seurassa ole avoimesti sitä mitä olet pohjimmiltasi. Miehesi tuskin saa suhteestanne henkisesti juuri mitään :(
Siksikö palstailet täällä, ettet vaan joutuisi itse kohtaamaan itseäsi? Pakko tehdä jotain koko ajan ja saada ajatukset pois siitä mitä oikeasti on, ei voi hiljentyä hetkeksikään?
Mä olen sellainen, etten avaudu kellekään, en siis todellekaan kenellekään, edes miehelleni, ja silti mä pidän itseäni ihan aitona ihmisenä, en minään pellenä ja feikkaajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ettet edes miehesi seurassa ole avoimesti sitä mitä olet pohjimmiltasi. Miehesi tuskin saa suhteestanne henkisesti juuri mitään :( Siksikö palstailet täällä, ettet vaan joutuisi itse kohtaamaan itseäsi? Pakko tehdä jotain koko ajan ja saada ajatukset pois siitä mitä oikeasti on, ei voi hiljentyä hetkeksikään?
Mä olen sellainen, etten avaudu kellekään, en siis todellekaan kenellekään, edes miehelleni, ja silti mä pidän itseäni ihan aitona ihmisenä, en minään pellenä ja feikkaajana.
Ovat raivostuttavia ja epävarmanoloisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ihminen, joka vitsailee jatkuvasti ei voi olla aito? Minun mielestäni juuri ihmiset, jotka jatkuvasti vitsailevat ovat niitä aidoimpia ihmisiä. Minä olen jo niin vanha, etten ota juuri mitään vakavasti ja hauskinta on toisten samanlaisten seurassa. Sellainen tekosyvällinen ihmissuhdeanalyysi, jota monet naiset harrastavat, on minusta kaikkein hirveintä epäaitoutta, minkä voin kuvitella. Mutta meitähän on moneen junaan.
No mitä epäaitoa siinä on, jos ei halua sisimpäänsä muille paljastaa? Mä olen sellainen, etten avaudu kellekään, en siis todellekaan kenellekään, edes miehelleni, ja silti mä pidän itseäni ihan aitona ihmisenä, en minään pellenä ja feikkaajana.
Muut saattavat olla toista mieltä sinun persoonastasi. Heistä saattaa tuntua, etteivät saa kontaktia suhun. On mullakin salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä, enkä todellakaan kerro kaikkia asioita kaikille, olen aika valikoiva.
Miksi sitten on niin, ettet avaudu kellekään? Onko sulla jotain menetettävää, salattavaa tai pelättävää?
Toisaalta, jos olet itse onnellinen, ja miehesi on myös tyytyväinen, niin mikäpä siinä. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni tuo on aika poikkeavaa, ja useimmat ihmiset pitävät avoimuudesta. Saattaa olla, että vaikka sulla ei olisikaan itselläsi ongelmaa itsesi kanssa, muut saattavat pitää sua hankalana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ihminen, joka vitsailee jatkuvasti ei voi olla aito? Minun mielestäni juuri ihmiset, jotka jatkuvasti vitsailevat ovat niitä aidoimpia ihmisiä. Minä olen jo niin vanha, etten ota juuri mitään vakavasti ja hauskinta on toisten samanlaisten seurassa. Sellainen tekosyvällinen ihmissuhdeanalyysi, jota monet naiset harrastavat, on minusta kaikkein hirveintä epäaitoutta, minkä voin kuvitella. Mutta meitähän on moneen junaan.
Kyse oli siis sellaisista ihmisistä, joista ei saa mitään "oikeaa" ulos, siis mielipiteitä, tunteita, reaktioita jne, koska aina kaikki pitää panna vitsiksi. Ettei ikään kuin voi tietää, mitä se ihminen oikeasti ajattelee.
No mitä epäaitoa siinä on, jos ei halua sisimpäänsä muille paljastaa? Mä olen sellainen, etten avaudu kellekään, en siis todellekaan kenellekään, edes miehelleni, ja silti mä pidän itseäni ihan aitona ihmisenä, en minään pellenä ja feikkaajana.
Muut saattavat olla toista mieltä sinun persoonastasi. Heistä saattaa tuntua, etteivät saa kontaktia suhun. On mullakin salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä, enkä todellakaan kerro kaikkia asioita kaikille, olen aika valikoiva.
Miksi sitten on niin, ettet avaudu kellekään? Onko sulla jotain menetettävää, salattavaa tai pelättävää?
Toisaalta, jos olet itse onnellinen, ja miehesi on myös tyytyväinen, niin mikäpä siinä. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni tuo on aika poikkeavaa, ja useimmat ihmiset pitävät avoimuudesta. Saattaa olla, että vaikka sulla ei olisikaan itselläsi ongelmaa itsesi kanssa, muut saattavat pitää sua hankalana.
Mä olen sinut itseni kanssa. Mulle on ihan sama, mitä muut musta ajattelee. En pidä avoimista ihmisistä enkä koe, että minunkaan tarvitsee kenellekään avautua. Yleensä minusta kyllä pidetään, mutta liian lähelle en päästä ketään. Kolmen päivän päästä tulee kuluneeksi 31 vuotta siitä, kun tavattiin mieheni kanssa, ja ollaan edelleen onnellisia. ?
"Aidot" valittajat ovat kyllä vihoviimeisiä kavereita. Mieluummin juttelen hyväntuulisen tai sitä esittävän ihmisen kanssa niitä näitä kuin kuuntelen aitoa ruikuttajaa jolla on aina kaikki huonosti ja joka osaa puhua vain itsestään.
Kyse oli siis sellaisista ihmisistä, joista ei saa mitään "oikeaa" ulos, siis mielipiteitä, tunteita, reaktioita jne, koska aina kaikki pitää panna vitsiksi. Ettei ikään kuin voi tietää, mitä se ihminen oikeasti ajattelee.
En ole koskaan tavannut ihmistä, josta ei saisi mitään ulos. Eri asia sitten on mikä Sinun mielestäni on "oikeaa". Kun on tarpeeksi maailmaa nähnyt, huomaa että joka asiasta voi olla vaikka kuinka monta mieltä, ja ymmärtää, että eri tilanteissa omakin mielipide voi vaihdella, samoin tunteet. Huumorin avulla saa todellisuudesta kuitenkin miellyttävämmän kokemuksen kuin vaipumalla pakostakin tekosyvälliseen vakavaan keskusteluun lopulta hyvin triviaaleista asioista. Oikeasti vakavia asioita on loppujen lopuksi hyvin vähän.
Mua taas ärsyttää ihmiset, joiden pitää jatkuvasti saada sitä "kontaktia" toiseen ihmiseen, ja joilla on taipumusta analysoida mudien ihmisten käytöstä (ja itseään, ja valittaa kaikesta) kaikki kahvitauot. Mun mielestä siinä on aina tiettyä vallanhalun makua. Mä en tajua sellaista. Arvostan paljon enemmän sellaista kepeää smalla talkia, jossa ei tosiaan ole tilaa suomalaiselle "aidolle" negatiivisuudelle. Mä ainakin ajattelen, että jokaisella on ne luottoystävänsä, joiden kanssa jakaa ne syvemmät ajatuksensa, mut kavereiden ja tuttujen kanssa nautitaan yhdessäolosta, ja nauretaan, eikä otetan asioita niin vakavasti. Vaikka mulla ois mikä kriisi päällä, en vie sitä mukanani tällaisiin tapahtumiin - mähän saan just siitä voimaa, että voin sen hetkeksi unohtaa, enkä usko että asioiden jauhminen, tietyn pisteen jälkeen, tekee kenestäkään onnellisempaa.
No mitä epäaitoa siinä on, jos ei halua sisimpäänsä muille paljastaa? Mä olen sellainen, etten avaudu kellekään, en siis todellekaan kenellekään, edes miehelleni, ja silti mä pidän itseäni ihan aitona ihmisenä, en minään pellenä ja feikkaajana.
Muut saattavat olla toista mieltä sinun persoonastasi. Heistä saattaa tuntua, etteivät saa kontaktia suhun. On mullakin salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä, enkä todellakaan kerro kaikkia asioita kaikille, olen aika valikoiva.
Miksi sitten on niin, ettet avaudu kellekään? Onko sulla jotain menetettävää, salattavaa tai pelättävää?
Toisaalta, jos olet itse onnellinen, ja miehesi on myös tyytyväinen, niin mikäpä siinä. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni tuo on aika poikkeavaa, ja useimmat ihmiset pitävät avoimuudesta. Saattaa olla, että vaikka sulla ei olisikaan itselläsi ongelmaa itsesi kanssa, muut saattavat pitää sua hankalana.
Mä olen sinut itseni kanssa. Mulle on ihan sama, mitä muut musta ajattelee. En pidä avoimista ihmisistä enkä koe, että minunkaan tarvitsee kenellekään avautua. Yleensä minusta kyllä pidetään, mutta liian lähelle en päästä ketään. Kolmen päivän päästä tulee kuluneeksi 31 vuotta siitä, kun tavattiin mieheni kanssa, ja ollaan edelleen onnellisia. ?
syy sille oli epävarmuus. Hän kyllä sanoikin, että sai suureksi hämmästyksekseen osan ihmisiä todella raivostumaan. Ja mutkin, seurustelumme alussa.
Nimenomaan silloin, jos yritin puhua hänelle jostain vakavasta - mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että puhuisin pelkkiä vakavia juttuja - ei ole mukavaa, jos joku tuntuu torpedoivan kaiken sanottavan tarttumalla sanoihin ja vääntelemällä niistä jotain "hassua". Kun selitin hänelle asian juurta jaksaen, hän oli ihan hämmästynyt, mutta kiitollinen.
Myöhemmin hän on sanonut tajunneensa, että toisissa ihmisissä tuo piirre on kyllä häntä ärsyttänyt, mutta hän ei vain tajunnut käyttäytyvänsä samalla lailla. Myöhemmin hän sanoi olleensa myös hyvin onneton.