Miksi minun pitää aina "joustaa"??

Olen niin kyllästynyt siihen, että "perhesovun" tai muun tekosyyn varjolla joku perheenjäsen teilataan koko ajan. Kaikki pitää aina tehdä suvun päällepäsmäreiden mielen mukaan...

aina pitää "joustaa", ettei vaan tule kellekään muulle paha mieli. Hitot minun pahasta tai hyvästäkään mielestäni, kunhan minä vaan "joustan". Olisi kyllä kovasti kiva, jos joku joskus joustaisi minunkin vuokseni...

Aina mun pitää antaa periksi. Siirttää omia menoja.

Luopua jostain haluamastani asiasta,jotta toinen saisi tehdä niin kuin haluaa.

Jotenkin jurppii tää ainainen joustaminen.Mietityttää et koska mahtais tulla mun vuoro toteuttaa omia haaveita ja omia ajtuksia ja mielitekoja.

varmaa sit tuon puoleisessa.



Ärsytttää....

T. entinen joustaja

Johtuisiko tuo siitä, että te itse koette, että teidän pitää joustaa. Entä jos ei suostuisi? Mitä sitten tapahtuisi?



Kuulostaa ihan samalta kuin ne, joilla on AINA kamala kiire töissä. Voisiko johtua ihan itsestäänkin, siitä että ei sano ja suostuu siihen, että tekee kaikkien muidenkin ei niin kivat hommat.

nettisivuilta Minnan ja Mannan blogia, Alussa oli nainen, pari viimeisintä juttua.

Kaikki joustamisesta ja kiltteydestä kärsivät, lukekaapa nämä:



Liisa Huhta & Rosa Meriläinen, Kilttien kapina : tottelemattomuuden alkeet naisille



Anna-Liisa Valtavaara, Kiltteydestä kipeät

hyvä, että jollain oli tarkemmat tiedotkin!



Eli tosiaan maailma on niin karu, että jos olet kiltti, niin läheskään kaikki eivät ole sulle takaisin kilttejä, vaan jotkut käyttää sitten sitä kiltteyttä ihan surutta hyväkseen.



Meidän suvussa minä oon se kiltti ja mun äiti. Sisko taas on se, jolla on mielestään kaikki oikeudet. Eli sisko jyrää, eikä armahda. Lapsensa ovat äidillä harva se viikonloppu, vaikka ovat jo isoja koululaisia kaikki. Ja kun minä yritän sanoa, että kun mulla on pienet lapset, niin minäkin tarvisin vähän lastenhoitoapua, kun mun lapset ei voi olla vielä keskenään kahta minuuttia kauempaa. Niin ei sisko välitä siitä, vaan tunkee edelleen omat lapsensa äidille joka viikko, joka on niiden hoitamisesta aivan puhki.



No äiti ei osaa kieltäytyä, ja minä oon se, joka joustaa, eli pyytää hoitoapua harvemmin, ettei äiti uupuisi. Ja sisko vaan porskuttaa, vaikka oon sanonut sille useamman kerran, että sen olisi aika jo alkaa hoitamaan itsekin lapsiaan.



Että aina asiat ei mee kivasti. Mutta tuollaisten kirjojen lukeminen antaa edes lohtua.

ja pysyä sen takana. Sen lisäksi mä en oikeasti edes ole pohjimmiltani mikään joustava ihminen, eli ainoa paikka, jossa joustan joka asiasta, on kotini. Töissä osaan kyllä pistää rajat, eikä siellä minua pompoteta ollenkaan, ei oleteta mun joustavan ja hoitavan muidenkin työt tai muutakaan. Mutta kotona.



Äitinä mun itsetuntoni on aivan surkea, en vaan ikinä koe olevani kyllin hyvä äiti. Mieheni käyttää tätä surutta hyväkseen - jos olen sopinut tapaavani ystäviä, hän muistuttaa, millaisia traumoja lapseni (siis myös hänen lapsensa) voivat saada, kun äiti ei olekaan paikalla vastaamassa heidän tarpeisiinsa. Hänen poissaolonsa ei ole lapsille niin vaarallista, ja sitäpaitsi mun tulee muistaa, että hänkin tarvitsee vapaa-aikansa, jotta jaksaa olla hyvä isä ja aviomies ja antaa kaikkensa sitten kotonakin, sehän on lapsillekin kaikkein paras. Eli sen sijaan, että minä pääsisin tapaamaan ystäviäni, perun taas kerran tapaamisen jäädäkseni kotiin lasten kanssa, jotta mies pääsee lähikuppilaan kaljalle naapurin Eskon kanssa. Jos olemme sopineet, että mies hoitaa viikkosiivouksen, viimeistään edellisenä päivänä hän kertoo, että oikeastaan hänellä olisi kauhean pitkä ja raskas työpäiväkin, eikä millään jaksaisi sen jälkeen siivota, mutta voihan hän vähän hutaisten sen kuitenkin tehdä. "Mutta ajattele, mitä lapsetkin siitä aattelee, ja jos ne kertoo kavereilleen ni vähänkö niiden kavereiden vanhemmat pitää sua ihan surkeena äitinä." Niinpä minä siivoan taas kerran, jottei vahingossakaan lapset pääse kavereilleen kertomaan, että on vähän huonosti siivottu meillä, ettei kaverit kerro kotiäideilleen, miten meillä on sotkuista, eivätkä kotiäidit pääse juoruamaan keskenään, miten tuokin on tommonen, pakko oli töihin mennä mut sitten ei jaksa kuitenkaan edes siivota kotona kunnolla.



Hölmöintä on tämä, että hyvin tiedän mieheni tekevän näin - ja silti edelleen annan hänen tehdä näin. En tiedä, miksi jaksan edelleen roikkua tässä miehessä. Onhan hän hyvä isä lapsilleen, mutta en todella tahtoisi tuhlata elämääni avioliittoon miehen kanssa, joka ei edes rakasta minua. Hän sanoo kyllä rakastavansa minua ja korvaavansa tämän sitten joskus, silloin kun on lähdössä sen naapurin Eskon kanssa sinne kaljalle, mutta kun pitäisi korvata niin sitten hän vihaakin minua, kun olen niin järjettömän huono äiti ja vaimo, niin itsekäs enkä koskaan ajattele kuin itseäni. Ja jos alkaisin ottaa eroa, mies varmaan muistuttaisi, että lapsille on parempi, kun heillä on ehjä koti ja molemmat vanhemmat...

Totesit kyllä ihan oikein, että sinulla on todella surkea itsetunto äitinä.

Luin juuri Keltikangas-Järvisen kirjaa "Hyvä itsetunto" ja sieltä jäi mieleeni, että vaikka hyvä itsetunto auttaa elämässä, ei huono itsetuntokaan katastrofi ole; itsetunnon puutteesta huolimatta voi elää onnellista elämää. Joskus "roolin" ottaminen voi auttaa.

Päätät ottaa itsevarman äidin roolin ja uskottelet itsellesi ja muille, että viis veisaat siitä, mitä naapurin Lissu ja Leenu miettivät kotisi siisteydestä jne.

Vähitellen feikki-itsevarmuus voi jäädä päälle ja alkaa kasvattaa myös itsetuntoa, jolloin et oikeasti enää välitä tuollaisista turhuuksista. Ota asia kerrallaan ja ala rakentaa uutta elämääsi.Onnea!

Joskus "roolin" ottaminen voi auttaa. Päätät ottaa itsevarman äidin roolin ja uskottelet itsellesi ja muille, että viis veisaat siitä, mitä naapurin Lissu ja Leenu miettivät kotisi siisteydestä jne. Vähitellen feikki-itsevarmuus voi jäädä päälle ja alkaa kasvattaa myös itsetuntoa, jolloin et oikeasti enää välitä tuollaisista turhuuksista.

Kuten jo yllä kirjoitin, niin tosiaan olen tällainen itsetunnoton reppana vain kotonani -esimerkiksi töissä minua ei tippaakaan heilauta vaikka naapuritoimistan Tiinan ja Tanjan mielestä on hölmöä tuhlata vähän väliä rahaa ostamalla eläviä kukkia toimiston koristeeksi, vaan teen sen koska tykkään kukista, ja rahat ovat omiani, ja saan käyttää ne haluamallani tavalla. Tässä äidinroolissa mulle on jotenkin jäänyt päälle tämmöinen tuhoton perfektionismi ja muiden hyväksynnän hakeminen.

Mutta kiitos kirjavinkistä, täytyy etsiä käsiini tuo ja muitakin noista kirjoista ja lukea.

juuri muusta en jousta kuin omista harrastuksistani

Ei muuta kommenttia kuin että hyvät ihmiset erotkaa tuollaisista kusipäistä. Jos joku kohtelee sua huonosti on sun vastuulla sanoa että tämä ei sovi ja minua ei kohdella näin. Millaisen esimerkin annatte lapsillenne siitä miten ihmiset saa kohdella toisiaan ja miten perheessä toimitaan jos annatte kävellä itsenne yli. Ero ei ole pahinta mitä lapsille voi käydä vaan huonot eväät elämään saa helpoiten epäterveestä perhemallista. Haluatteko että omat lapset päätyy jatkamaan samaa mallia omassa perheessään tai vuosiksi terapiaan ja pelkäämään parisuhteita? 

Etsi rajoja. Auta niitä joilla on oikeasti hätä tai tarve. Muutama siis ja poikkeuksena joku. Sulla on silti oikeus omaan elämään täysin. Paitsi jos ala on auttaminen tai harrastus.