Oletteko traumatisoituneet te, joiden isä lähtenyt esim. jo raskausaikana

ettekä ole häntä sen jälkeen nähnyt? Entä, jos olette vielä joutuneet hoitoon 8-10kk iässä, niin onko siitä tullut teille traumoja?



Tuosta toisesta ketjusta tuli mieleen, kun siellä niin monet sitä mieltä, että lapsi automaattisesti traumatisoituu aikaisesta hoitoon laitosta ja se saattaa näkyä vasta aikuisiällä jne. Mutta miten sitten voidaan esim. tietää, että traumatisoituminen johtuu just aikaisesta hoitoon laitosta eikä jostain muusta?



Minun isäni jätti äitini, isäni ei ollut valmis isäksi tai näin sanoi äidilleni, mutta todellisuudessa oli löytänyt uuden naisen. Äitini jäi yksinhuoltajaksi, isääni en tavannut ennen aikuisikääni koskaan ja äitini laittoi minut hoitoon 8kk iässä, ei ollut äidilleni taloudellisesti mahdollista olla kotona tuon pidempään. En tuota kuitenkaan muistele pahalla, koska äitini oli todella ihana ja jaksavainen äiti. Vaikka teki pitkiä päiviä välillä niin aina jaksoi touhuta minun kanssani ja olla se tuki ja turva. Minä en ole mitenkään traumatisoitunut myöskään isättömänä elämisestä, en ymmärrä miten voisin, kun en tiedä millaista olisi elää kahden vanhemman taloudessa paitsi tietty nyt kun on jo omia lapsia ja mies, mut en silti koe jääneeni omasta lapsuudessani jostain paitsi. Miehen malleja sain muualta ja äitini oli todella hyvä äiti.