Miltä tuntuu olla 43-44 vuotias nainen?

ei tunnu vanhalta eika rupsahtaneeltakaan. tosin olen onnekas etta olen jotakuinkin rypyton (kun nauran on silmakulmissa rypyt, mutta ne ei ole uurtuneet eli jostain kumman syysta olen 'rypyton' edelleen). yllatyin 40 vuotta taytettyani kuinka olo rentoutui, kolmekymppisyys oli jotenkin yrittamista..

Se masentaa, kun olen 10- 15 vuotta vanhempi kuin muut äidit leikkipuistossa...

paljon mukavammalta kuin nuorempana. On vapaa monista kuvitelluista ympäristön vaatimuksista ja voi olla oma itsensä. Tulevia vuosia odotellessa...

Ystäviä todella monen ikäisiä. Nuoremman pojan kavereiden vanhemmat minua yli 10v nuorempia ja toisaalta ystävinä paljon itseäni 10-20v vanhempia naisia. Energiaa riittää harrastustoiminnalle, kun pikkulapsivalvomiset ohi ja pahimmat uhmatkin taas tälläerää tauolla.

Mulla on ollut aika rankka elämä, paljon vastoinkäymisiä, paljon asioita kannettavana, paljon pettymyksiä,parisuhdeongelmia ym ym.



Nämä ovat jättäneet jälkensä, olen vanhentunut hurjasti.



Syvät juonteet suupielissä tekevät minusta ruman ja kovan näköisen.



Ilman meikkiä, kun hiuksia ei ole laitettu mitenkään, näytän aivan hirvittävältä, yksinkertaisesti homppsuiselta, rumalta, kassi-almalta, tyhmältä jne. Kun sen kruunaa tuulipuvulla, niin avot, kyllä näyttää kamalalta.



Mutta lapset ovat pieniä enkä ennätä,en jaksa laittautua.



Ulkonäön rupsahdus harmittaa. Nyt olen taloudellisesti tiukilla, en voi oikein parantaa asiaa.



Leikkipuistossa olen varmasti joukon vanhin, eikä nuoremmat viitsi tulla juttelemaan vanhan ämmän kanssa.

Mieleltäni olen aika nuori, siis itsellä on sellainen olo että sisältäpäin olen parikymppinen. Olen aika lapsellinen, impulsiivinen temperamenttinen tunneihminen.



Sen hyvän puolen ikä on tuonut, että nyt uskallan olla sitä mitä olen, sellainen kun olen. jos joku ei pidä minusta, niin onko se minun ongelma, vai hänen ongelma? En välitä, tämmöiset asiat eivät enää niin tärkeitä ole.



Esim. en enää suostu olemaan huonossa ihmissuhteessa, en edes huonossa ystävyyssuhteessa. Jos minua ei kohdella hyvin, jos minusta ei pidetä jne, niin en ala anelemaan, en ala pyytämään anteeksi olemassaoloani (en edes sukulaisiltani) laitan ystävyyden poikki.



Uskallan ottaa esille ns. vaikeatkin asiat ja puhua niistä, esim. lasten suhteen. En pode huonoa omaatuntoa vanhemmuudestani, olen juuri niin hyvä äiti kuin olen, ja olen hyvä äiti.



Omat vanhempani ovat jo kuolleet, äiti alle 40 vuotiaana, isä alle 50 vuotiaana. Ajan ja elämän rajallisuus on minulla ollut aina tiedossa. Välillä havahdun siihen omalta osaltani myös. Että aikajanan loppupää on aina vaan lähempänä. Enkä ole valmis, en raskisi jättää lapsiani , en niitä isoja, mutta en näitä pieniäkään.

paljon mukavammalta kuin nuorempana. On vapaa monista kuvitelluista ympäristön vaatimuksista ja voi olla oma itsensä. Tulevia vuosia odotellessa...

Vähän rupsahtaneelta kyllä tuntuu, mutta ulkonäkö ei stressaa enää samalla tavalla kuin nuorempana. Elämä on kaikinpuolin mukavaa, sanoisinko että ne parhaat vuodet on kai nyt alkamassa:)