Mitä oikeasti ajattelet työttömästä, syrjäytyneestä keski-ikäisestä naisesta, jolla useampi lapsi

up up, lisää mielenkiintoisia mielipiteitä, kiitos

ap

ova kaksi eri asiaa, jotka kyllä voivat liittyä toisiinsa.



Työtön ihminen on ihan hyvä ihminen, masentunutkin sellainen. Minusta huolestuttavaa on, jos päihteiden käytön kanssa on ongelmia, omaa jonkin muun sellaisen addiktion joka aiheuttaa itselle ja lähipiirille vaikeuksia ja "pahaa", on väkivaltainen tai ettei kykene minkäänlaisiin tasapainoisiin sosiaalisiin suhteisiin.



Minusta voisit suhtautua itseesi armollisemmin, etsiä itsetuntoon tukea jostain muusta kuin työstä - omaat varmasti paljon taitoja ja osaamista, joita työttömyys ei vie pois -kuten ei arvoasi ihmisenä. Taloudellinen tiukkuus on tietysti kurjaa samoin kuin eläketurvan heikkous.



Ei sinun tarvise syyllistyä ja tuntea huonommuutta siitä, ettei sinulla ole työtä. Ei se ole yksinomaan sinun henkilökohtainen vikasi. Maailmassa on menossa suuret työn ja resurssien uudelleenjärjestelyt (globalisaatio) ja sen seurauksena tuotantorakenteet muuttuvat joka puolella. Siinä prosessissa osa ihmisistä jää vaille työtä, olivatpa he kuinka hyviä ihmisiä tahansa.

meillä se varmaan on vain henkiläkohtainen kokemukseni, tunteeni, minun olotilani. En koe kuuluvani minnekkään muuall ekuin tähän oikein mukavaan perheeseeni kyllä. Ei ole ongelmataustaa, muuta kuin se keski-ikäisyys:p, työttömyys ja tiukka talous. Mies tuo leivän pöytään. Joskus itken, ettei hänkään olisi ansainnut näin huonoa vaimoa:/ Itsetunto on nollilla useasti ja ihan työttömyyden takia.En sitä koskaan itse halunnut ja minulla on ammattiini kiitettävän paperit. Kyllä sitä vikoja itsestään löytää, kun joutuu peiliin usein katsomaan..Työttömyys ei ole mikään mukava olotila, etenkään kun tulevaisuudessakaan ei valoa näy..Kiitos kaikille tsemppaajille

meillä se varmaan on vain henkiläkohtainen kokemukseni, tunteeni, minun olotilani. En koe kuuluvani minnekkään muuall ekuin tähän oikein mukavaan perheeseeni kyllä. Ei ole ongelmataustaa, muuta kuin se keski-ikäisyys:p, työttömyys ja tiukka talous. Mies tuo leivän pöytään. Joskus itken, ettei hänkään olisi ansainnut näin huonoa vaimoa:/ Itsetunto on nollilla useasti ja ihan työttömyyden takia.En sitä koskaan itse halunnut ja minulla on ammattiini kiitettävän paperit. Kyllä sitä vikoja itsestään löytää, kun joutuu peiliin usein katsomaan..Työttömyys ei ole mikään mukava olotila, etenkään kun tulevaisuudessakaan ei valoa näy..Kiitos kaikille tsemppaajille

ihan itku tuli kun luin...melkein kaikki kuin omasta elämästäni.Olen aina ajatellut, että ei voi olla muita samanlaisia kuin minä.

Mutta jos hänellä on jotain vaikeuksia niin toivon niihin apua.

Ja nimenomaan yhteiskunnan taholta, ei kaikkien tarvitse olla kokoomuksen kannattajia ja johtajia.

niin sitten ajattelen, että se on kuin mä.

Mäkin koen itseni syrjäytyneeksi kun en saa töitä yrityksistä huolimatta. Myös rahattomuus tekee syrjäytyneeksi. En ole varaa mihinkään ja kaikesta täytyy jatkuvasti nuukailla.



Ystäviäni en kehtaa lähteä koskaan tapaamaan koska harmittaa oma nukkavieru olemus. En saa niistä tapaamisista enää mitään, koska elän ihan eri maailmassa kuin he.

Itse olen mt-ongelmainen yh-äiti, sairastan kaksisuuntaista joka pysyy lääkityksellä kurissa niin, että olen edennyt opinnoissani ihan kivasti tähän asti. Raskauden myötä lääkitystä on systemaattisesti säädetty alaspäin ja sen vuoksi jouduin sitten jäämään sairaslomalle. Eli käytännössä olen kolmikymppinen raskaana oleva yh ilman ammatillista koulutusta. Ainoa loppuun asti käyty koulu on lukio, ylioppilaaksi kirjoitin keskitasoa paremmin paperein. Töissä olen ollut kaksisuuntaisen vakavaan oireilemiseen asti ja kun en kuntoutustuelle päässyt, etsin itselleni sopivan koulun.



Sosiaalinen en ole. En tapaa juuri ystäviä tms. Stressaan kaupungilla käymistä (viikottainen pakko lapsen kuntoutuksen vuoksi), en pidä ihmisistä ja ainoastaan miesystävän luona vierailen säännöllisesti ja koen sen miellyttäväksi. Muut ihmissuhteet (naispuoliset ystävät/tuttavat) koen yleensä sitoviksi ja hankaliksi ja pidän senkin takia hiukan etäisyyttä.



Kuitenkin lasten kanssa viihdyn ja jaksan hyvin. Meillä on eläimiä vähän joka lähtöön ihan harrastuksen vuoksi enkä itse kaipaa kotoa oikeastaan minnekään (paitsi miehen luokse välillä). Olen tässä miettinyt että kuinkahan syrjäytyneeltä näytän ulkopuolisin silmin kun en oikein koskaan käy missään enkä ns. tee mitään. Olen vain ja elän tätä elämää täällä.

Itse keski-ikäinen ja työelämässä, mutta yksinäinen ja lapseton.



Kyllä perhe antaisi enemmän sisältöä elämään.

mutta mitä tarkoitat syrjäytyneestä naisesta.



Lapsia on paljon, työtönkin olen vaikeiden työmatkojen takia, ei ammatin tai hyvän koulutuksen takia, mutta asuinpaikka rajoittaa työmatkoissa, kun ei ole ajokorttia.



Se tietenkin tekee ehkä syrjäytyneeksi, joten olen kai kuvaamasi henkilö, vai? Mitä ajattelet minusta ap, jos vastaan omaa mielikvaasi kysymyksessäsi?

Toivon vaan tsemppiä ja jaksamista!

tarkoitan syrjäytyneellä lähinnä sitä, että vaikka haluaisin töihin ja haen töitä, niin minua ei minnekkään kelputeta esim. työkokemuksen puutteen,koulutuksen vanhentumisen?, iän,lasten lukumäärän yms. takia. Olen itse tällainen ja koen itseni syrjäytyneeksi normaali yhteiskunnan menostaja suren sitä suuresti. Vaikka kyllä; arvostan perhettäni ympärilläni mutta hekin masennuksestani varmasti kärsivät...

Lapsia ei kyllä ole montaa, pari vain, mutta ei ole työtä eikä ammattia. Ystäviä vain yksi. Sossusta tulee rahat.



Toivon tsemppiä ko. tilanteessa olevalle naiselle. Jospa jostain löytyis työ- tai opiskelupaikka, mikäli on työkykyinen.

aika vähän syrjäytyneiden ihmisten kanssa tekemisiin. Syrjäytyneisyys liittyy minusta usein päihteiden väärinkäyttöön, rikollisuuteen, uusavuttomuuteen, kouluttamattomuuteen ja vastaaviin asioihin. Jos sellaista lähipiirissä olisi ja jos lapsia kuvioissa mukana, niin varmaan olisin sekä tuskastunut että huolissani.

Työttömyys, lapset ja varsinkin keski-ikäisyys ovat aika yleisiä elämäntilanteita. Niistä en ajattele mitään. Olen itsekin keski-ikäinen kolmen lapsen äiti, mutta en työtön enkä syrjäytynyt.

näen ja kuvittelen itseni muiden silmin luuseriksi, tyhjäntoimittajaksi, epäonnistuneeksi( sam amitä nimeä käytetään), joka ei vain ole pärjännyt " oma vika". Itseäni kohtaan olen kova, en muita. En arvostele itseikinä ihmisiä sen perusteella onko he töissä vai ei. Tai ovatko rikkaita vai ei. Itse olen yrittänyt saada töitä, mutta useimmiten olen epäonnistunut, jotain pätkiä olen saanut töissä olla 20 viimisen vuoden aikana, en montaa vuotta.En tuomiste ketään,joka ei enää pitkän aikaa yritettyään jaksa yrittää, tiedän tunteen ja kokemuksen turhautumisesta, elämän pettämisesta jalkojen alla... Jos osaisinkin suhtautua asiaan niin, että olen saanut ja saan olla perheeni kanssa kotona, että se on kaikkein paras perheellemme ja minulle, niin ongelmaahan ei olisi.Perheenikin olisi varmaan onnellisempi mielialalni kohoamisesta. Mutta taloudellisesti olemme pian todella tiukilla ja se pelottaa todella paljon ja kuristaa kurkkuani...Olen joutunut hankkimaan jo masennuslääkkeetkin:/

minä haluaisin toisaalta työhön kun ajattelee tulevia eläkerahoja, ainahan verollinen tulo työstä on parempi kuin se, että saan ansiosidonnaista, josta ihme kyllä nykyään lasketaan myös eläkettä vähän kertyväksi.



Jotenkin nurinpäin asiat. Kun lapset olivat pieniä, olin työssä aika paljonkin, työmatkat olivat n. 3-4 tuntia päivässä, jolloin kokonaisaika poissa kotoa oli n.12 tuntia päivässä, kotityöt illalla ja lasten läksyt ym. valvonta kotiintuloajoista.



Nyt kun tilanne on lasten puolesta helpottunut, olen kotona vaikka nythän juuri pystyisin käyttämään yhteiskunankin hyväksi ammattitaitoani ja kokemustani hyvällä koulutuksella. Ajat ovat muuttuneet muutamassa vuodessa ammattini työaikojen suhteen, niin etten voi tehdä sellaisia työvuoroja yleisillä kulkuneuvoilla.



Vielä pari vuotta sitten työkaverit joutuivat vuorojani välillä tekemään mutta alkoivat tietenkin nurista, miksi minä sain etuoikeuden erilaisiin vuoroihin. Niin kovasti minua haluttiin ylemmän taholta sinne työhön, että muilta kysymättä sain vuorot itselleni sopiviksi, kun kerroin matkavaikeuksistani työhaastattelussa.



Sikäli ei masenna, kun tietää että työtä saisi jos pääsisi kulkemaan eri työaikojen mukaan.



Korttia en aja, ei työnkään perään haluta muuttaa, sillä mies pystyy aina yhden kotirouvan elättämään, saanhan ansiosidonnaista ja olen 30 vuotta "palvellut" miestä ja hoitanut hänen lapsiaan.

heh

Niinhän muutkin joutuvat tekemään.

kauheasti halua työn että sen ajaisin.



Olen aina jotenkin tuntenut etten pysty ajamaan autoa, fobia vai mikä, mutta koska se jäi aikoinaan Helsingin "hulinassa" ajamatta ei vanhemmiten uskalla enää. Onneksi asiat ovat minun kohdallani niin, ettei tarvitse työn takia ajaa, vaikkei työtä vastaan ole sinänsä mitään koska nyt olisi lasten puolesta jaksavampi kaydä työssä. Olisipa silloin lasten ollessa pieniä ollut tällainen mahdollisuus olla kotona pidempään lasten synymien jälkeen.



Silloin oli asuntolainaa, useampi suu ruokittavana, lasten kouluttautuessa heidän tukemisensa jne.



Nyt on kyllä asuntolainan jälkeen kesämökkilainaa ja käytetty asuntoautokin on jokunen vuosi sitten ostettu, mutta ei ole sellaista katrasta enää syömässäkään eikä vaatetettavanakaan. Maitoakin ostin isolle poikalaumalle ja koko perheelle 8-10 litraa päivittäin töistä tullessa, pyörällä kuljettaen kun poistuin junasta.



Mieheni olisi aina halunut että hoidan lapset kotona, ja useat lapsistamme ovat voineet olla kotihoidossa hänen vuorotyönsä takia, työtä on viikonloppuisin ja harvoihin päivävuoroihin saatiin isovanhemppia jne.



Mieheni ajatteli minua myös muuten, hän tiesi kuinka rankkaa on ison perheen äitinä olla pitkällä työmatkalla päivittäin ja on oikeastaan hyvillään kun en ole enää työssä.



Moniko olisi lähtenyt samaan kanssani, aamuisin vein vauvan naapurin ovelle ja sain jättää vaunuihin, josta ihana hoitajamme otti vauvan klo.6.00 sisään nukkumaan edelleen. Minulla oli jo kiire junalle, johoin ajoin pyörällä säällä kuin säällä, välillä kaatuenkin liukaalla. Vanhin lapsista haki yleeensä näitä pienempiä hoidosta koulunsa jälkeen, pari pikkusisarusta syntyi kun oli jo koululaisia yläasteellakin.



Mies hoiti lapsia vasta n.2-vuotiaasta, koska yövuoroon piti vähän nukkuakin joten aina pienemmät olivat yksityisessä hoitopaikassa kun naapuritaloon sai.



Vuosi sitten aloitin työt niin, että kuljin kuudella kulkuneuvolla päivittäin. Yleensä olen päässyt neljällä juna-bussiyhdistelmällä, mutta haluamaani paikkaan oli hankalampi matka. Tosi haastava työ ja työympäristönä ihana.



Tänne mieluisaan työpaikkaani lähdin kotoa bussilla, vaihdoin junaan - kiire, kiire ja jouduin vielä vaihtamaan yhteen seuraavaan junaan jääden seuraavalla asemalla pois. Edellinen juna ei mennyt työhöni asti.



Kuusi eri kulkuneuvoa, mutta uskalsin yrittää koska aina muutettuamme Helsingistä parikymmentä vuotta sitten työmatkat ovat olleet hankalia yleisiä käyttäen ja lapsia useampi kotona asumassa.



Oli liian rankkaa yritykset ehtiä aina seuraaviin juniin, polvi meni huonoksi alkavassa kulumassa,joka ei ollut vihoitellut aiemmin.



Lopulta kun polvi ei enää alkanut taipua sain onneksi puolen vuoden työn läheltä asuinpaikkaani. Bussilla pääsin aika lähelle työtä, kävelyä n. 1km pysäkiltä. Sain vaihdettua työpaikkaa niin ettei jäänyt päivääkään väliin, koska joulun aikaan olin pari viikkoa lomalla eikä ihan 4 kuukautta koeaikaa ollut kulunut umpeen.



Nyt onkin sitten tekonivel polveen seuraavaksi. Polvi ei olisi äitynyt noin pahaksi ilman niitä "juoksuja" junasta toiseen rappuja ylös ja alas siinä kuuden kulkuneuvon työssä. Ei auttanut enää vaihto normaalityömatkaan.