Olen niin surullinen (yksilapsisuudesta)

lapsuutta katkeruuteen. Kuten tiedät, huonomminkin voisi olla.

Meillä kans vain yksi lapsi 6v enkä koskaan ole ajatellutkaan että pitäis toista tehdä. Ihmiset nyt puhuu mitä puhuu mut en edes muista että kukaan olis kysellyt milloin toista tehdään tai ainakaan en ole edes merkille pannut. Miten te jaksatte noin miettiä toisten sanomisia?

Tässähän ei ap:lla ole kyse siitä, että ei haluaisi toista tehdä. Kyse on siitä, että haluaisi, mutta ei sitä saa/voi. Asia on selvästi hänelle vaikea, eikä hän ole päässyt siitä yli. Joten ihan omasta kokemuksesta voin kertoa että kyllä se satuttaa ihan helvetisti kun itse haluaa lapsen, mutta ei saa, ja ulkopuoliset sitten kyselevät että "no koskas te" jne.

Joo, adoptiolapsia joutuu jonottamaan vuosia, mutta sijais- ja tukiperheistä on pula. Kuullostatte sellaisilta ihmisiltä, joilla olisi annettavaa myös muille kuin omalle lapselle. Toisaalta jos tuntuu siltä, että teidän perheenne on tämä kolmihenkinen, niin se ei tarkoita kurjaa elämää kenellekään, ellette itse siitä kurjaa tee. Ainoilla lapsilla on usein tosi lämpimät välit vanhempiinsa, kun vanhemmilla on aikaa viettää lapsensa kanssa. Lisäksi tiedän paljon sisaruksia, jotka eivät aikuisena ole missään väleissä, eli ei se mikään automaatio ole.



Kuuden vuoden ikäero ei ole ollenkaan paha (sille joka sitä mietti). Itselläni ja veljelläni on seitsemän vuotta ikäeroa ja itse rakastin hoitaa häntä, kun hän oli vauva ja vähän kuin kouluttamalla koulutin hänestä pelikaveria yms sitten isompana. Ja nyt aikuisena ollaan läheisiä. Ja äidistä oli hyvä, kun minä aika pienestä pystyin auttamaan lapsenhoidossa eikä mustasukkaisuutta juurikaan ollut.

Olen itse kasvanut täysin yksin, sillä kaikki sisarukseni kuolivat kohtuun ja asuimme korvessa. Itsellän on kaksi lasta. Pienempi on aivoleikattu epilepsian vuoksi. Jos elätte ihmisten ilmoilla, ei ole mitään syytä murehtia. Lapsi saa silloin kavereita ja on varmasti onnellinen. Jos esikoinen on terve, se on jo yksin niin suuri asia, ettei todellakaan kannata terveysongelmaisena pakolla hankkia lisää lapsia. Iloitse siitä lapsesta, joka sinulla jo on.

Kiitos kannustavistakin viesteistä:)

En ole todellakaan sisaruskaipuuta tyttäreni päähän laittanut:(Hän on luonteeltaan varsinainen hoivaaja ja hänen kavereillaan on suurimmalla osalla sisaruksia ja on kyllä nelivuotiaasta asti sisarusta kaivannut ja kysellyt, miksei hänellä ole pikkusiskoa-tai veljeä.

Asia täytyy käsitellä ja suru työstää, sen käsitän.Nautin täysin lapsestani ja olen hänestä ikionnellinen,mutta se ei poista surua elämäntilanteen aiheuttamasta tuskasta:(

Mutta kiitos vastaajille!

Olen myöskn surrut vuosia yksilapsisuutta, mutta olen vihdoin oppinut hyväksymään ja olemaan onnellinen perheestäni. Minulla on ollut todella pahoja terveysongelmia sekä psyyken ja fysiikan kanssa. Toinen lapsi voisi olla niin iso riski, etten siitä hengissä enää selviäisi. Useampi lääkäri on myös samaa mieltä asiasta. Itse olen isosta perheestä, mutten kuitenkaan ajattele, että sisarukset ovat välttämättömyyksiä. Itsellä ystävät ovat olleet elämässäni aina tärkeimpiä. Suru täytyy vain käydä läpi ja joskus kipu helpottaa:)

on kohtalotoverisi! Et ole ainut sekundaarisesta lapsettomuudesta kärsivä. Meidän surua vaan yleensä kovasti vähätellään ja mitätöidään, mutta ei se sitä surua pois vie. Jos iso perhe on haaveissa, niin kyllä se suru perheen jäädessä pieneksi on surtava.



Mulla on myös kaikenmaailman terveysongelmia ja tuo sama tunne että olen pettänyt kaikki: itseni, mieheni jne. Blaah. Miksi toisille lisääntyminen on niin pirun helppoa?



Halauksia ja voimia.

Meillä on myös 6-vuotias lapsi jolle olimme toivoneet sisarta tai kahta. Eipä kuulunut sitä toista koskaan. Kyllä se surettaa varsinkin lapsen puolesta, joka toivoisi kovasti pikkusisarta ja rakastaa kaikkia vauvoja.



Nyt olemme jo sen ikäisiä, että toista ei enää tule.

tarjoutukaa sijaisperheeksi tai tukiperheeksi, adoptio on myös vaihtoehto.

onni jo siitä, adoptio..

onnea,,,, siitä.

olla riittävän terve. EI välttämättä siis onnistu. Se ei myöskään sovi kaikille, tuo tullessaan monenlaisia haasteita.



Itse aiomme adoptoida kyllä.

Orpoja lapsia on maailma täynnä. Itse voisin hyvinkin kuvitella adoptoivani jos tilanne olisi samanlainen kuin teillä. Itselläni on 3 lasta, ja ei tämä nyt aina niin auvoista ole. Ymmärrän tietenkin surusi/kaipuusi, mut ihmiset yleensä kaipaa sitä mitä ei ole ;) Ajattele positiivisesti, teillä on kuitenkin 1 ihana lapsi. On pariskuntia jotka ei saa edes sitä yhtä. Tsemppiä ja haleja sinne!

Miten olisi sijaislapset tai adoptio? Käsittääkseni ainakin sijaisperheistä on kova pula.



Nauti siitä perheestä joka sinulla jo on! (Miksi ihminen ei voi olla tyytyväinen siihen mitä tällä on, vaan aina pitää saada lisää?)



Meillä on pieni perhe (isä, äiti ja tyttö 3,5v.), emmekä aio hankkia lisää lapsia. Nautimme ja olemme onnellisia tytöstämme joka meillä on ja elämme täysillä. Ihan sama mitä muut ajattelevat perheemme lapsiluvusta jne., - ei kiinnosta.

arasta asiasta. Meilläkin esikoinen tuli nopeasti tutustumisen jälkeen ja siitä sitten alkoi heti höpötys sisarusten tarpeesta. Niin, oltiin samaa mieltä, mutta nyt vasta raskaana ja esikoinen melkein 6-vuotias. Viimeksi tänään oma äitikin säälitteli, kuinka pienemmällä ikäerolla on seuraa lapsista toisilleen... Niin, tiedetään. Kun ei vaan tullut aikaisemmin ja tämäkin sitten raskaiden hoitojen jälkeen. Eniten ärysyttää työkaverit, jotka hokivat jo vuosia siitä, kuinka pian tarvii tehdä kaveri... Ihmiset ei tajua, että yksi tärppi ei aina tarkoita toista tärppiä. Sitä osataan olla hienotunteisia, jos ei ole vielä lasta lainkaan, mutta ylivoimaista tuntuu olevan tajuta, että sitä lapsettomuutta voi tulla myöhemminkin.

arasta asiasta. Meilläkin esikoinen tuli nopeasti tutustumisen jälkeen ja siitä sitten alkoi heti höpötys sisarusten tarpeesta. Niin, oltiin samaa mieltä, mutta nyt vasta raskaana ja esikoinen melkein 6-vuotias. Viimeksi tänään oma äitikin säälitteli, kuinka pienemmällä ikäerolla on seuraa lapsista toisilleen... Niin, tiedetään. Kun ei vaan tullut aikaisemmin ja tämäkin sitten raskaiden hoitojen jälkeen. Eniten ärysyttää työkaverit, jotka hokivat jo vuosia siitä, kuinka pian tarvii tehdä kaveri... Ihmiset ei tajua, että yksi tärppi ei aina tarkoita toista tärppiä. Sitä osataan olla hienotunteisia, jos ei ole vielä lasta lainkaan, mutta ylivoimaista tuntuu olevan tajuta, että sitä lapsettomuutta voi tulla myöhemminkin.

Mä varmaan "vitsailisin" takaisin jotain kyselijöille ;) Kun mä odotin kolmatta, meillä oli jo tyttö ja poika..jotkut ihmetteli miksi se kolmas piti sitten haluta eli aina niitä ihmettelijöitä riittää, oli asia mikä tahansa. En kuitenkaan vedä hernettä nenään. Huumori auttaa ;)

en ole kauhea herkkis, mutta oikeasti sitä neljän vuoden aikana asiasta alkaa tulla tosi arka paikka ja ei se satunnainen naljailu mitään haittaa, mutta joillekin se asia alkoi olla vähän liiankin "vaivaava". Se asia vaan on niin kipeä lopulta, ettei jaksaisi lähes päivittäin pyöriä niiden samojen aiheiden ympärillä. Joskus heitin huumorilla kaikkea, että "katsotaan kymmenen vuoden päästä", mutta silti se ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi v***ttamaan ja kolmantena vuonna lähinnä enää itketti.

"orpolapsia ei todellakaan ole vapaana adoptoitavaksi, vaan jonot ovat vuosia.

minulla on siis sellaisia terveysongelmia, etten uskalla alkaa edes yrittää toista lasta:(Lisäksi jaksaminen päivittäin työssä ja perheen kanssa jne. on välillä hilkulla...mutta silti se kaipuu toisesta lapsesta ja etenkin pettymyksen aiheuttaminen miehelle, lapselle jne. korventaa:(Mulla on tosi paha olo etenkin tyttäremme puolesta kun niin kovastai kaipaa sisarusta...kertokaa hyviä puolia yksilapsisuudesta ja te, jotka olette ainoita lapsia;oletteko kärsineet siitä kamalasti?

Ja kiitos kaikille vastaajille!

Itse olen ainoa lapsi, enkä ole koskaan pitänyt sitä negatiivisena. Sain vanhemmiltani paljon rakastavaa huomiota ja he tukivat minua valitsemissani harrastuksissa ja mielenkiinnonkohteissa (esim. ammatinvalinta), mutta en silti ole hemmoteltu - en siis saanut kaikkea mitä keksin haluta. Pääsin jo varhain näkemään "aikuisten maailmaan" kulkiessani vanhempien mukana ja päästessäni paikkoihin joissa lapsia käy vähemmän. Olin monella (positiivisella) tavalla varhaiskypsä, kun aikuisseura pakotti ajattelemaan enemmän ja syvällisemmin jne. Viihdyn sekä yksin että seurassa, ja osaan ottaa muut huomioon - on ollut pakko oppia kun ei ole ollut mitään "takuuseuraa" sisaruksesta.



Toisin sanoen, lapselle ei välttämättä ole mikään tragedia jäädä ainoaksi lapseksi. Vaikka tyttösi kaipaisikin nyt sisarusta, hän todennäköisesti isompana ymmärtää miksei sellaista saanut ja osaa arvostaa myös niitä ainoana olemisen etuja.



Voimia sinulle :) Muista ettei se ole sinun syysi että olet sattunut sairastumaan, eikä se tee sinusta huonoa ihmisitä, vaimoa tai äitiä.