Lue keskustelun säännöt.
33-vuotiaana aviovaimona ja 3 lapsen äitinä tajusin eläväni kasvihuoneessa...
26.12.2009 |
Lienee tavallinen tarina...
yhdessä 18-v alkaen, opiskelut yhdessä ja sitten elämän ruuhkavuodet 25+ eteenpäin. Kolme lasta ja talon rakennus. Itse olet kasvanut ja ottanut opiksi eletystä elämästä. Sitten huomaat eläväsi kasvihuoneessa. Miehestä ei ole kumppaniksi, se ei tunne juuri mitään, käy töissä ja katsoo telkkaria. Elämän tärkein nainen tuntuu olevan oma äiti...
Meidän piti olla onnelisen perheen perikuva, asua kivassa talossa, pitää kauniita juhlia, synttäreitä, rippijuhlia, ja elää. Tehdä lapsista onnellisia perheestä voimansa saavia yksilöitä.
Mä en vaan jaksaisi enää olla yksin, mä olen vielä nuori ja tahdon elää, mun mies on kuin vihannes, elämä houkuttelee mua.... Miksi näin kävi...?
Kommentit (32)
Ap tarkoittaa varmasti sitä että kolmekymppisenä kaipaa "kypsempiä" asioita kuin kaksikymppisenä. Enää ei riitä pelkkä telkkarin katselu ja oluen juonti vaan on oikeasti alkanut kiinnostaa esim. politiikka, kulttuuri, matkailu, "elämän suurten kysymysten pohtiminen" jne. Tai näin ainakin minulla. Mutta mies on edelleen se sama itsekäs kakara kun 10 vuotta sitten, silloin se oli ok kun oltiin nuoria ja vapaita eikä oikeasti kiinnostanut suunnilleen mikään muu kun hauskanpito, juominen jne. mutta kiinnostuksen kohteet kun on itsellä muuttuneet niin kyllähän se erottaa ihmisiä toisistaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Matkusteletteko koskaan? Käyttekö yhdessä ulkona? Tai yksin?
Mä olen nuorempi kuin sinä. Kaksi lasta ja omakotitalo, mutta olemme melko menevää sorttia. Ja siten myös elämä pysyy viriilinä!
Yritä herätellä ukkoas, älä heitä vielä kaikkea hukkaan.
Olen myös nuorempi kuin sinä. Kaksi lasta ja rakennettu omakotitalo. Mutta meillä on elämää. Mies käy harrastuksissa/matkustaa ilman minua kavereiden kanssa ja minä samoin. Pidetään huolta myös parisuhteesta, ollaan kahden kesken, jutellaan. Itsestä se on kiinni. Teen myös uraa ja moni asia kiinnostaa. Ei elämä todellakaan ole vielä ohitse. Mitä haikailet? etkö voisi yrittää palauttaa sitä kipinää? pitkässä suhteessa on aallonpohjia väistämättä, vaivaa täytyy vähän nähdä oman parisuhteen eteen. Me ollaan oltu kymmenen vuotta yhdessä.
Ei halua puhua mistään, jos yritän, ei viitsi kuunnella, kuulemma taas mun outoja juttuja.
Puheenaiheet pitäs olla akselilla kumpi pesee vessan tai mitä tulee kohta telkkarista....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
töissäkäyminen voi viedä mehut. Onko teillä korkea elintaso? Sen ylläpitämisen hintana voi olla tuo.
Menkää yhdessä terapiaan. Mies ei ole vihannes. Hän saattaa kärsiä hiljaa tilanteesta samoin kuin sinä. Muista, että hän on sama ihminen jonka kanssa perustit perheen. Älä luovuta!
piristystä vain nyt kaipaatte, oli se sitten yhteinen matka, uusi yhteinen harrastus tai muu projekti jonka toteutatte yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs muuten yhteisten kokemusten hankkiminen? Ootko kertonut miehellesi ajatuksistasi?
Entäs muuten yhteisten kokemusten hankkiminen? Ootko kertonut miehellesi ajatuksistasi?
Mies ei ole kiinnostunut juuri mistään, on vain. Mä keskustelisin meidän suhteesta, elämästä, lapsien asioista, mikään ei miestä kiinnosta/jaksa keskittyä....
Kaikenlisäksi mä olen ihastunut toiseen, mutta asia ei ole edennyt mihinkään eikä kohde tiedä, ainakaan vielä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
työssä käyviä naisia!
Jos auttaisi?
Terkuin työssä käyvä kolmekymppinen neljän lapsen äiti, joka ei ole elämäänsä ryytynyt.
olis mun diagnoosi. Ei pahalla mut siltä tuntuu monesti naisten kohdallaon tämä tavallinen tarina. Kunnollinen, kaiken oikein tehnyt mies on rakentanut naisensa kans talon, tehny lapset, käy joka päivä töissä ja kysyy "kumpi pesee vessan"? Naisille ei mikään ilmeisesti riitä. Sitten haetaan ihastusta muualta, kun mies ei jaksa huomioida koko ajan huomionkipeää naista. Olen itse nainen mut pystyn rehellisesti huomaamaan naisen pinnallisen puolen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toista ei aina voi muuttaa, itseään voi.
"Mikään ei riitä"
Eikä muuten, mutta kun se on niin tylsä ja se sama iänikuinen.
Ja ai niin, unohtui melkein mainita, että olen ihastunut toiseen ja kaipaan rohkaisua vaihtaa miestä.
Et varmaan itsekään ole kovin aktiivisesti koittanut miestä saada heräämään, jos kerran kiinnostuksesi suuntautuu muualle.
Menkää yhdessä terapiaan ellei mies osaa keskustella kanssasi näistä mieltäsi painavista asioista. Nyt voitte vielä pelastaa suhteenne kun et ole kaiketi vielä hypännyt vieraisiin. Sen jälkeen saat kyllä vipinää tylsään elämääsi, nimittäin perhehelvetin ja tusinan ongelmia omaan, lastesi ja miehesi niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen jälkeen saat kyllä vipinää tylsään elämääsi, nimittäin perhehelvetin ja tusinan ongelmia omaan, lastesi ja miehesi niskaan.
Nyt ikää 31v ja tarina aika samanlainen, paitsi että olen se mies joka vain katsoo töllöä ja käy töissä. Aikalailla kaikki mitä akka on halunnut on tehty. Muutettu painajaismaiselle takahikiälle josta noita-akkani on kotoisin, ostettu omakotitalo ja hankittu noidalle oma auto. Nyt vain odotan että lapset muuttaa pois kotoa ja saadaan lusikat jakoon.
Enään about 12v jäljellä siis, kunnes aloitan oman elämäni.
Rakastan lapsiani, enkä voi elää ilman lapsiani. Siispä minun on pakko elää perisuhteessa ja koittaa miellyttää omaa noita-akkaani.
Toivon koko sydämestäni että kun poikani on siinä iässä, että rupeaa emäntää katselemaan niin on Suomessakin siirrytty tasa-arvoon naisten ja miesten kesken ja myös mies voi ottaa eron ja silti saada huoltajuuden.
Vai prinsessako hän oli ennen kuin joutui kotimankeliisi? Pidit ja pidät yhä vieläkin itsestään selvyytenä, että hän hoitaa kodin ja lapsen, kun sinä selkä vääränä tuot rahaa kotiin? Ei se niin käy. Lapsiakaan ei yksin saada. Et sinäkään, ainuttakaan. Jos lapsilla ei ole isää, äitiä, kun he ovat läsnä, elävät kotona, ei heitä ole. On vain zombieta, jotka joskus ennen hautaa uskoivat elämään, jopa yhteiseen sellaiseen. Se on myös lapsen usko.
Kyllä minun noitani oli paljon miellyttävämpi yksilö kun tavattiin, seurusteltiin ja perhettä perustettiin.
Mistä sait päähäsi, että vaimoni jotenkin hoitaisi kotia enemmän kuin minä. Käy töissä normaalisti. Itseasiassa se olen minä joka joustaa töistä lasten sairauksien yms. takia vaikka tuonkin n.80% talouden tuloista.
Kaippa minä rupesin vieraantumaan vaimostani heti kun muutimme perähikiälle, eikä muutto takaisin sivistykseen tullutkaan enään kysymykseen. Vaimoni oli saavuttanut ekan tavoitteensa. Kun olin jo sisäistänyt asuvamme lasteni lapsuuden takahikiällä, kuvittelin vielä lapsellisuuttani massiivisen velan ja omakotitalon parantavan kaiken kun vaimokin niin kovasti sitä halusi.
--------------
Eli kun nuorempi lapseni oli 2 vuotias rupesi vaimoni kiukuttelemaan päivittäin. Teki selväksi, että muutto kotiseudulle korjaisi kaiken. Ja koska pystyin vaihtamaan työni toimipistettä helposti sekä tekemään enemmän etätöitä suostuin muuttoon ja samalla kuvittelin sen olevan mukava muutos rutiineihin.
Kun sitten saimme "kotiuduttua" uudelle seudulle, minulle valkeni kuinka karmea paikka uusi kotipaikkamme oli (ei sitä säännöllisillä isovanhempien luona vierailuilla ollut tajunnut) Halusin pois luonnollisesti. Tässä vaiheessa vaimoni jo teki selväksi, ettei ainakaan hän muuta koskaan takaisin sivistykseen ja pitäisi lapset jos minä haluan takaisin terveelliselle seudulle.
Uudessa asuinympäristössämme ei ollut mahdollisuutta asua mukavasti kerrostalossa, ja vuokralla asuminen oli muutenkin varsin epämukavaa. Joten seuraavaksi alkoi kiukuttelu omakotitalon hankinnasta. Täälläpäin kun se omakotitalo on statussymboli ja myös ainoa "normaali" asumismuoto. Kerrostaloasumista ei täälläpäin juurikaan arvosteta ja siten myöskin "paremmat" omistus taloyhtiöt ovat karmeita huonosti hallinnoituja luokkoja.
Seuraavaksi piti hankkia vaimolle oma auto, vaikka etätöideni ansiosta olisimme pärjänneet yhdelläkin autolla jos vain olisi hiukan organisoinut ja vaimo olisi pyörräillyt omaan työpaikkaansa.
liian nuorina.
Eli tyypillinen tapaus, kenen elämäntehtävä on ollut löytää poikaystävä. Ei ole mietitty lainkaan, millaisen ihmisen kanssa halutaan elää vaan eka poikaystävä on se oikea. Poika taas on ollut niin pentu, että sille on riittänyt vaimoksi se eka, keneltä saa säännöllisesti pillua. Ei siinä ole erilleen kasvamista kun ei ole mitään yhteistä koskaan ollutkaan.
Ne lapset on pitänyt vääntää tavan vuoksi nuorina ja nuoruus jäi elämättä. Nyt ahdistaa ja mietitään, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.
Ei olisi kannattanut nuorena niin hätäillä ja olla miesten perään vaan elää sitä omaa elämää ja nähdä ja kokea ja kasvaa aikuiseksi, että tietäisi, mitä haluaa.
olis mun diagnoosi. Ei pahalla mut siltä tuntuu monesti naisten kohdallaon tämä tavallinen tarina. Kunnollinen, kaiken oikein tehnyt mies on rakentanut naisensa kans talon, tehny lapset, käy joka päivä töissä ja kysyy "kumpi pesee vessan"? Naisille ei mikään ilmeisesti riitä. Sitten haetaan ihastusta muualta, kun mies ei jaksa huomioida koko ajan huomionkipeää naista. Olen itse nainen mut pystyn rehellisesti huomaamaan naisen pinnallisen puolen.
tuskimpa vaimosikaan on onnellinen
että et osaa ollenkaan kantaa vastuuta itsestäsi. Etkä pätkääkään arvosta puolisoasi, hänen työpanostaan mihinkään.
Elättekö te nyt sitten ihan hirveässä köyhyydessä, kun vaimollasi on auto? Olisiko hänen pitänyt talvisinkin pyöräillä työpaikkaansa? Jos molemmat tarvitsisivat autoa yhtä aikaa, kumpi sen saisi käyttöönsä?
Mulla on sinänsä tuon asumisen suhteen vähän sama juttu, mies halusi muuttaa pois "ihmisten ilmoilta", ei sentäänyhtä ( ilmeisesti) syrjään kuin mihin te muutitte. Me myös rakensimme ja kävimme sen helvetin läpi. Mulle olisi mainiosti riittänyt vähän isompi ( edes 3h+k kerrostalokämppä, meillä on 3 lasta Vantaalta) kämppä, mutta mies halusi väen vängällä oman pihan.
Mä kuitenkin sanoin koko ajan miehelle, appivanhemmille, kaikille, että olen valmis sitoutumaan kahdeksi vuodeksi uudelle paikkakunnalle, ja jos ei vaan millään ala tuntumaan omalle, niin silloin muutetaan pois. EN kyllä usko että muutetaan.