Lue keskustelun säännöt.
Onko kellekään muulle käynyt niin, että on huomannut ystävien jotenkin kadonneen?
27.06.2009 |
Havahduin viime talvena tällaiseen surulliseen tosiasiaan.
Tiedän olleeni aina itse se, joka kokosi ystävät yhteen, kutsuin kylään ja halusin saada ihmiset viihtymään, piipahdin ystävieni luona omasta aloitteestani.
Viime talvena sairastuin depressioon, josta onneksi toivuin nopeasti.
Mutta niiden synkkien kuukausien aikana minulla ei ollut oikein voimia ottaa yhteyttä ystäviini, olin kuin tahmeassa mustassa tervassa.
Tajusin, että kukaan ystävistäni ei ollut edes yrittänyt ottaa minuun yhteyttä moniin kuukausiin, olinhan AINA ollut se aktiivinen osapuoli.
Miksi näin on? Tunnen itseni aivan tarpeettomaksi.
Voisin olla vaikka kuollut, eivätkä nämä ihmiset, jotka olen tuntenut melkein koko elämäni ajan, piittaisi paskaakaan.
Täytyy myöntää, että olen ihan helvetin pettynyt ja surullinen.
Kommentit (36)
Voimia sinulle tilanteessasi. Sama on minulla, jos en itse soita niin ei kuulu mitään. Minä aina ehdotan tapaamisia, jos en niin sitten ei kuulu mitään kuukausiin. Tunnen myös itseni turhaksi ja mietin että haluavatko he oikeasti edes nähdä, vai tekevätkö vain minulle mieliksi.
Sama oli istelläni mös depression aikana, apua ei tullut, vaikka sitä olisi tarvittu ja voimia ei ollut pyytää. Itse kyllä aina autan muutoissa, ikävissä tilanteissa, pidän huolta jne mutta samaa kohtelua en saa koskaan takaisin.
Tee muille niinkun haluat itsellesi tehtävän? Millos se hyvä sitten osuu kohdalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapsi sairastui hyvin vakavasti reilu vuosi sitten. Ekat pari viikkoa sain paljon viestejä (jopa puolitutuiltakin), joissa sanottiin, että haluavat auttaa ihan miten vaan. No eipä juuri kenestäkään sitten sen jälkeen mitään kuulunutkaan... Että tosi "kivaa" auttamista, jätetään täysin yksin. Pari kertaa jopa - pitkän harkinnan jälkeen - rohkaistuin pyytämään apua, niin vastaus oli: "voi kun sattui huonosti, mulla on just spinning silloin, kahden viikon päästä torstaina ois vielä kalenterissa tyhjää" tai "voi kun meidän Mintulla on just silloin soittotunti". En tarkoita tällä, että ystävien tarvitsisi olla joka päivä tai edes kuukausi käytettävissä, mutta noista jäi kieltämättä paha maku. Miksi sanoa, että auttaa ihan koska vaan, jos kuitenkin johonkin harrastukseen on ihan pakko mennä joka ikinen kertaa.
Ja kun kysyin parilta kaverilta nyt tammikuussa, lähtisikö kanssani viikonlopuksi johonkin kylpylään, että saisin hetken hengähdyksen, niin vastaus oli, että "voi kevään viikonloput on kyllä tosi täynnä, palataan asiaan syksyllä". Ja arvaan kyllä etteivät ota yhteyttä syksyllä...
Ja nämä ystäväni ovat vielä todella mukavia ihmisiä olleet, en olisi ikinä voinut edes kuvitella, että näin käy. Mutta totuus on, että heillä kalenterit pullollaan sosiaalista elämää, minulla koko vuosi tyhjää... Ei ihmiset halua tukea ihmisiä, joilla kaikki ei oo elämässä täydellistä.
Omalla perheellä on selvittävä, ei vaihtoehtoja...
t. sairaan lapsen äiti
ps. töissäkin tapahtui tätä
sehän olisi itsestään selvää, mutta mulla ei ikinä ole minkäänlaisia liitelijöitä edes ystäväpiiriin kuulunut vaan ihan tavallisia oikein mukavia, välittäviä, ihmisläheisiä, lapsista pitäviä ihmisiä. Kun nämä ihmiset jättää, se on aika kova kolahdus..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
läheinen ihminen/läheisen ihmisen lapsi sairastuu vakavasti. Koet, että sinun "kuuluisi" haluta auttaa, mutta et halua sitä missään tapauksessa. Eihän se mahdu suunnitelmiisi ja kalenteriisi. Ja sehän on muutenkin vain joku muu/jonkun muun lapsi.
Mutta täytyy myöntää, etten itsekään tule pitäneeksi yhtä tiiviisti yhteyttä vanhoihin ystäviin, kuin ennen.
Tämä oman arjen pyöritys 3 pienen lapsen kanssa käy työstä. Ei sitä aikaa ja energiaa vaan ole aina. Tai kun on rauhallinen hetki, niin ei tule kavereille soiteltua, vaan sen hetken haluaa käyttää itselleen!
Voi kuulostaa julmalta, mutta toivon että ymmärtäviäkin löytyy. Itse ainakin tarvin päivällä sen hiljaisen hetken, ilman älyllistä toimintaa. Kuitenkin puheluissa jne. ajatuksen on jotenkin oltava matkassa ja on ttsempattava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sillä erotuksella että itse sairastuin vakavasti, ja pysyvästi, ei lapsi.
"Lähipiirin" ihmiset eivät halua kuulla puhuttavan ikävistä tai raskaista asioista. Monet siis ihan suoraan lopettavat puhelun jos alan sellaisia puhua. Vaikka enimmäkseen tarvitsisin ihan kuuntelijaa, en muuta apua.
On paljon kivempaa olla ystävä sellaisen kanssa, jolta ei tarvitse kuunnella ikäviä asioita.
Ystävyyteen ei haluta sitoutua, ajatellaan, että voidaan pitää kuukausien tauko yhteydenpidossa, ja sitten ottaa yhteyttä jos se sattuu itselle sopimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ettei kukaan koskaan soita minulle.
Jos haluan nähdä kavereita, niin minun täytyy itse soitella/tekstailla heille.
Pahaltahan se tuntuu.
Sitten jos joku joskus harvoin soittaa mulle, niin se on jotain palvelusta vailla... voitko heittää mut kaupunkiin, tai lainata mulle sitä sun kivaa mekkoa...
Nyt vielä tuntuu yksinäiseltä, mutta olen toiveikas sem suhteen, että löydän uusia ystäviä.
On kyllä pienoinen järkytys huomata, miten näkymätön olen ystävilleni ollut, tänään olisi ollut pitkäaikaisen lapsuudenystäväni tytön syntymäpäivä, johon meidän perhettä ei kutsuttu, vaikka lapsemmekin ovat olleet kaveruksia.
Lapseni on tästä aika suruissaan, lähdetään kohta uimarannalle, että tyttö ei murehtisi tuota kutsumattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama, aikuisiällä ei enää lainkaan ystäviä. Ne vaan hävisi elämän käänteissä ja uusia ei ilmaantunut. Tuntuu pahalta.
Sama mulla. Taustalla on se, että olen muuttanut paljon.Aikaisemmin kävin usein entisillä asuinpaikkakunnillani,mutta kun masennuin,mua ei enää huvittanut mennä minnekään.Toivuttuan totesin,että kun mä en käynyt kavereiden luona,niin eipä kenellekään heistä ollut tullut mieleen käydä mun luona.
Osan ystävistä olen myös menettänyt kun he ovat saaneet lapsia.Ei ole jutut enää natsanneet ja ovat eläneet siinä omassa pikkulapsiperhekuplassaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelle kävi noin, tajusi nyt keski-iässä olleensa aina se, joka lähtee käymään muiden luona. Kukaan ei käy meillä. No, ollaan sittemmin oltu ihan rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
läheinen ihminen/läheisen ihmisen lapsi sairastuu vakavasti. Koet, että sinun "kuuluisi" haluta auttaa, mutta et halua sitä missään tapauksessa. Eihän se mahdu suunnitelmiisi ja kalenteriisi. Ja sehän on muutenkin vain joku muu/jonkun muun lapsi.
Mä en jaksa lapsiperheellisiä yleensäkään.Elävät vain lapsilleen ja sairaiden lasten kanssa tämä korostuu,koko perhe sairastuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
läheinen ihminen/läheisen ihmisen lapsi sairastuu vakavasti. Koet, että sinun "kuuluisi" haluta auttaa, mutta et halua sitä missään tapauksessa. Eihän se mahdu suunnitelmiisi ja kalenteriisi. Ja sehän on muutenkin vain joku muu/jonkun muun lapsi.
Mä en jaksa lapsiperheellisiä yleensäkään.Elävät vain lapsilleen ja sairaiden lasten kanssa tämä korostuu,koko perhe sairastuu.
Niin, parempi se on sen sijaan elellä instagramille, meikeille, bileille ja matkustelulle. Se on täyttä elämää se.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
läheinen ihminen/läheisen ihmisen lapsi sairastuu vakavasti. Koet, että sinun "kuuluisi" haluta auttaa, mutta et halua sitä missään tapauksessa. Eihän se mahdu suunnitelmiisi ja kalenteriisi. Ja sehän on muutenkin vain joku muu/jonkun muun lapsi.
Mä en jaksa lapsiperheellisiä yleensäkään.Elävät vain lapsilleen ja sairaiden lasten kanssa tämä korostuu,koko perhe sairastuu.
Niin, parempi se on sen sijaan elellä instagramille, meikeille, bileille ja matkustelulle. Se on täyttä elämää se.
Höpö höpö.On muutakin elämää kuin sun kuplasi vs.tuo.Vähä- älyinen pitää olla,jos ei muita elämisentapoja tunne.
Huh... Onneksi omassa ystäväpiirissäni ei ole noin vaativia "ystäviä".
"Sama oli itselläni mös depression aikana, apua ei tullut, vaikka sitä olisi tarvittu ja voimia ei ollut pyytää. Itse kyllä aina autan muutoissa, ikävissä tilanteissa, pidän huolta jne mutta samaa kohtelua en saa koskaan takaisin."
Ymmärrätkö, että edellytät ystäviltäsi TELEPATIALLA avunpyynnön vastaanottamista? Eikö se ole hieman kohtuutonta? Entä jos ystäväsi ajattelivat sinun tarvitsevan tilaa ja aikaa? Entä jos heilläkin on depressiota, kiirettä ja stressiä?
"Pari kertaa jopa - pitkän harkinnan jälkeen - rohkaistuin pyytämään apua, niin vastaus oli: "voi kun sattui huonosti, mulla on just spinning silloin, kahden viikon päästä torstaina ois vielä kalenterissa tyhjää" tai "voi kun meidän Mintulla on just silloin soittotunti". En tarkoita tällä, että ystävien tarvitsisi olla joka päivä tai edes kuukausi käytettävissä, mutta noista jäi kieltämättä paha maku. "
Tämä kuulostaa juuri siltä, että edellytät ystäviesi välittömästi pudottavan käsistään kaiken mitä siellä on, peruvan kalentereistaan kaikki etukäteen sovitut asiat ja rientävän luoksesi sillä minuutilla kun sinä kilisytät kelloa.
"Eihän se mahdu suunnitelmiisi ja kalenteriisi. Ja sehän on muutenkin vain joku muu/jonkun muun lapsi."
Niin. Ihmisillä voi olla omiakin lapsia huolehdittavina. Ihminen voi elää ruuhkavuosihelvetissä jossa oikeasti joka päivä on hektistä juoksemista ja "vapaa"-aika käytetään seuraavan viikon toimivuuden suunnitteluun. Voimavaroja ei välttämättä riitä jakaa ulkopuolelle jatkuvasti. Voi olla, että joku kaipaisi ystävyydeltä rentoutumista, helppouta ja energian saamista, eikä pelkkää energiasyöppöyttä.
"Lähipiirin" ihmiset eivät halua kuulla puhuttavan ikävistä tai raskaista asioista. Monet siis ihan suoraan lopettavat puhelun jos alan sellaisia puhua. Vaikka enimmäkseen tarvitsisin ihan kuuntelijaa, en muuta apua."
Entä jos ihminen on jo itsekin valmiiksi kuormittunut, mahdollisesti eilen soitti äiti ja jauhoi pari tuntia ikäviä ja raskaista asioista, sitten terapioit viime yönä eronneen kaverin synkkiä mietteitä, aamulla työkaveri avautui omasta raskaasta elämäntilanteestaan ja kun vihdoin huokaiset helpotuksesta, soittelee Ritva ja loukkaantuu jos et jaksa olla likasankoterapeutti HÄNENKIN ikäville ja raskaille asioille. Ja sitten mietit, että miksi kukaan ei voisi edes välillä jutella jostain kepeästä? Tai jos itse haluaisit avautua, mutta vuorosi ei tule koskaan koska kaikki muut vyöryttävät oman pahan olonsa sinun päällesi?
"Ystävyyteen ei haluta sitoutua, ajatellaan, että voidaan pitää kuukausien tauko yhteydenpidossa, ja sitten ottaa yhteyttä jos se sattuu itselle sopimaan."
Kuuluuko ystävyyden todella olla raskasta "sitoutumista"? Jatkuvaa saatavilla oloa ja oman elämän uhraamista? Täytyy olla yhteydessä koko ajan vaikka oma elämä olisi kuinka stressaavaa ja hektistä?
Vierailija kirjoitti:
Huh... Onneksi omassa ystäväpiirissäni ei ole noin vaativia "ystäviä".
"Sama oli itselläni mös depression aikana, apua ei tullut, vaikka sitä olisi tarvittu ja voimia ei ollut pyytää. Itse kyllä aina autan muutoissa, ikävissä tilanteissa, pidän huolta jne mutta samaa kohtelua en saa koskaan takaisin."
Ymmärrätkö, että edellytät ystäviltäsi TELEPATIALLA avunpyynnön vastaanottamista? Eikö se ole hieman kohtuutonta? Entä jos ystäväsi ajattelivat sinun tarvitsevan tilaa ja aikaa? Entä jos heilläkin on depressiota, kiirettä ja stressiä?
"Pari kertaa jopa - pitkän harkinnan jälkeen - rohkaistuin pyytämään apua, niin vastaus oli: "voi kun sattui huonosti, mulla on just spinning silloin, kahden viikon päästä torstaina ois vielä kalenterissa tyhjää" tai "voi kun meidän Mintulla on just silloin soittotunti". En tarkoita tällä, että ystävien tarvitsisi olla joka päivä tai edes kuu
Mouho
Ystäväpiiri on hajaantunut ympäri Suomea, nähdään enää hyvin harvoin, n. kerran vuodessa, eikä edes puhelin enää soi :( Toki vikaa on itsessäkin, kun ei tule pidettyä yhteyttä. Tässä kaupungissa ei ole edes ketään shoppailu- tms. seuraa.