Onko kellekään muulle käynyt niin, että on huomannut ystävien jotenkin kadonneen?

Hei! Nyt minulla onkin hyvä tilaisuus kysyä teiltä apua tarvitsevilta/masentuneilta, mitä toivotte ystävältä? Onko minun ystävänä oltava hyvin aktiivinen yhteydenpitäjä ja avuntarjoaja. Vai koetteko, että joku tunkeutuu liikaa elämäänne. Olen hoitanut yhden surullisen tapauksen todella huonosti. Lähipiirissä sattui kamala juttu. Olin itsekin niin poissa tolaltani, etten vain pystynyt pitämään yhteyttä. Pelkäsin, että kaikki hyvää tarkoittavat eleet ja sanat vain loukkaisivat heitä. Että yrittäisin pienentää heidän tuskaansa. Useinhan käy niin, että kun kerrot vaikka, että äitini kuoli. Niin tuttava kertoo, että joojoo, mutta heidän läheiseltään kuoli sisko, veli, täti ja kissa. Ymmärrättehän, mitä koetan selittää? 

Itseäni harmittaa Suomesta puuttuva yhteisöllisyys. En yhtään ihmettele miksi jotkut ulkomaalaiset ovat ihmeissään siitä, kuinka vähän aikuiset lapset näkevät omia vanhempiaan. Tai ihmiset eivät muutenkaan vietä aikaa yhdessä, vaan jokaisella on aina kiire omaan kotiinsa. Tottakai suomalaisena ymmärrän miksi näin on. Mutta silti se harmittaa.

Itse kyllästyin siihen, että minä olin aina se, joka ehdotteli kavereille tapaamista. Kun lopetin yhteydenotot ja ehdottelut, niin hupsista, ihan yksin olen saanut viettää monta viikkoa.

Myös vanhempieni suhteen olen pettynyt. Asumme toisistamme reilun tunnin ajomatkan päässä. Olen lähemmäs kymmenen vuotta pyydellyt heitä kylään, mutta eivät suostu tulemaan. Syynä on milloin mikäkin. Kuitenkin minua pyydetään tulemaan auttamaan milloin missäkin hommassa. Ja tottakai tunnollisena varaan junaliput ja lähden junalla matkaan matkatavaroitteni kanssa. Kerran kehtasivat pyytää, että raahaisin mukanani junassa kymmenen kilon joulukinkun. En suostunut. Siihen vedin rajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

läheinen ihminen/läheisen ihmisen lapsi sairastuu vakavasti. Koet, että sinun "kuuluisi" haluta auttaa, mutta et halua sitä missään tapauksessa. Eihän se mahdu suunnitelmiisi ja kalenteriisi. Ja sehän on muutenkin vain joku muu/jonkun muun lapsi.

Mä en jaksa lapsiperheellisiä yleensäkään.Elävät vain lapsilleen ja sairaiden lasten kanssa tämä korostuu,koko perhe sairastuu.

Hei!

Minä jaksoin lapsiperheellisiä, vaikka oma lapsettomuus raastoi sisintäni.  En kadehtinut heidän lapsiaan. Tästä ajasta on kulunut jo vuosia. Omia lapsia emme saaneet, mutta sitäkin useamman kummilapsen.  Ystävyytemme näiden "lapsellisten" ystävien kanssa on kestänyt vuosikymmeniä, on jaksettu olla tukena puolin ja toisin lasten tai aikuisten sairastuessa.  Ja kummilapsista olen saanut uusia, nuoria ystäviä.

Kannattaisikohan välillä katsoa peiliin, jos ystävät ovat kaikonneet vuosien saatossa.

Vierailija kirjoitti:

Huh... Onneksi omassa ystäväpiirissäni ei ole noin vaativia "ystäviä". 

"Sama oli itselläni mös depression aikana, apua ei tullut, vaikka sitä olisi tarvittu ja voimia ei ollut pyytää. Itse kyllä aina autan muutoissa, ikävissä tilanteissa, pidän huolta jne mutta samaa kohtelua en saa koskaan takaisin."

Ymmärrätkö, että edellytät ystäviltäsi TELEPATIALLA avunpyynnön vastaanottamista? Eikö se ole hieman kohtuutonta? Entä jos ystäväsi ajattelivat sinun tarvitsevan tilaa ja aikaa? Entä jos heilläkin on depressiota, kiirettä ja stressiä? 

"Pari kertaa jopa - pitkän harkinnan jälkeen - rohkaistuin pyytämään apua, niin vastaus oli: "voi kun sattui huonosti, mulla on just spinning silloin, kahden viikon päästä torstaina ois vielä kalenterissa tyhjää" tai "voi kun meidän Mintulla on just silloin soittotunti". En tarkoita tällä, että ystävien tarvitsisi olla joka päivä tai edes kuu

Vanha ketju, mutta kuka laittaa spinningin edelle, kun ystävä pyytää apua. 

Ystävyys eri elämänvaiheissa on erilaista ja se olisi hyvä hyväksyä. Nuoruudessa ja parikymppisenä perheettömänä on enemmän aikaa ystäville ja huolet ovat yleensä pienempiä. Silloin ystävien kanssa vietetään paljon aikaa ja keskustellaan myös huolista. Ketään ei kuormita liikaa nämä keskustelut ja kun elämä ei ole jo täynnä kaikkea tekemistä ja tulipalojen sammuttelua.

Ruuhkavuosina elämä on jatkuvaa tasapainottelua kodin ja töiden välillä. Myös ikääntyvät vanhemmat saattavat kuormittaa. Lapsille harrastukset ovat tärkeitä ja ne vievät aikaa kuin myös koulu. Oma työ kuormittaa, tehtävät ovat jo vaativia ja ne voivat olla mielessä myös työajan ulkopuolella. Tällöin ystävien seuralta toivotaan palautumista haastavasta arjesta. Ei lisää kuormitusta. Ystäväpiiristä tippuu helposti energiasyöpöt, koska olet lähellä itsekin uupumusta, toisten huolet vain ahdistavat. Tällöin pitäisi ymmärtää, että tärkeimmät tukipilarit jaksamisessa ei enää ole ystävät, vaan lasten isovanhemmat, päiväkoti, maksulliset muut hoitajat tai sukulaiset, työterveys, neuvola ja terapia.

Kun ruuhkavuodet hellittää ja lapset aikuistuu, ystävyydelle tulee taas lisää tilaa. Omat vanhemmat alkavat olla todella iäkkäitä tai aika jättää. Tarvitsemme taas ystävyyttä eri tavalla ja ystävien kanssa käydään taas vakavampia keskusteluita elämästä, eikä ne toisten huolet kuormita samalla tavalla kuin ruuhkavuosina. 

Minkä ikäinen olet? Monelle käy noin ohan vaan kun tulee ikää ja elämä alkaa tasoittua nuoruusvuosien jälkeen. Itse en ole enää juurikaan tekemisissä vanhojen kaverien kanssa. Joskus ehkä netissä jotenkin ohimennen muutama sana vaihdetaan. Ikä alkaa nelosella. Jotenkin surullista. Tämä nykyaika ja some osittain myös syynä siihen miksi ihmiset vetäytyy ja passivoituu. 

Ihmisissä on yllättävän paljon empatiakyvyttömiä. Eikä edes haluta pysähtyä kuuntelemaan toista ja yrittää astua toisen saappaisiin.

Esimerkiksi, kun eräs läheiseni sairastui todella vakavasti, niin kaverini alkoi syyllistää koronapiikin ottamisesta. Kuka puhuu toiselle noin suuren surun keskellä! Tuon koronapiikkisaarnan jälkeen hänestä tuli entinen kaveri. Siihen loppui minun mielenkiintoni ihmistä kohtaan.

Tai jos alat puhua jollekin omasta mieltä askarruttavasta asiasta, niin vastapuolelle tulee kiire kertoa omaa juttuaan. On sitten turha ihmetellä, miksi minusta kuuluu yhä harvemmin. Ja vielä kun itse olen rauhallinen introvertti, niin olen joutunut aina jyrätyksi. Minua ei jakseta kuunnella viittä minuuttia, mutta minun odotetaan kuuntelevan toisen työjuttuja tunnin ajan. Olen välillä niin kyllästynyt ihmisiin.

Mulle käynyt noin. Ollaan ystäviä niin kauan kun hyödytään toisesta tai kunnes osuu jotain "parempaa", nytkin kun muutin paikkakunnalta ei oo vuosikausiin  kuulunut "ystävistä" mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsi sairastui hyvin vakavasti reilu vuosi sitten. Ekat pari viikkoa sain paljon viestejä (jopa puolitutuiltakin), joissa sanottiin, että haluavat auttaa ihan miten vaan. No eipä juuri kenestäkään sitten sen jälkeen mitään kuulunutkaan... Että tosi "kivaa" auttamista, jätetään täysin yksin. Pari kertaa jopa - pitkän harkinnan jälkeen - rohkaistuin pyytämään apua, niin vastaus oli: "voi kun sattui huonosti, mulla on just spinning silloin, kahden viikon päästä torstaina ois vielä kalenterissa tyhjää" tai "voi kun meidän Mintulla on just silloin soittotunti". En tarkoita tällä, että ystävien tarvitsisi olla joka päivä tai edes kuukausi käytettävissä, mutta noista jäi kieltämättä paha maku. Miksi sanoa, että auttaa ihan koska vaan, jos kuitenkin johonkin harrastukseen on ihan pakko mennä joka ikinen kertaa.



Ja kun kysyin parilta kaverilta nyt tammikuussa, lähtisikö kanssani viikonlopuksi johonkin kylpylään, että saisin he

Ei kukaan ala tuputtamaan mitään konkreettista apua, tottakai sitä pitää itse pyytää. Eihän kukaan voi tietää haluatko edes apua. 

Vierailija kirjoitti:

Itseäni harmittaa Suomesta puuttuva yhteisöllisyys. En yhtään ihmettele miksi jotkut ulkomaalaiset ovat ihmeissään siitä, kuinka vähän aikuiset lapset näkevät omia vanhempiaan. Tai ihmiset eivät muutenkaan vietä aikaa yhdessä, vaan jokaisella on aina kiire omaan kotiinsa. Tottakai suomalaisena ymmärrän miksi näin on. Mutta silti se harmittaa.

Itse kyllästyin siihen, että minä olin aina se, joka ehdotteli kavereille tapaamista. Kun lopetin yhteydenotot ja ehdottelut, niin hupsista, ihan yksin olen saanut viettää monta viikkoa.

Myös vanhempieni suhteen olen pettynyt. Asumme toisistamme reilun tunnin ajomatkan päässä. Olen lähemmäs kymmenen vuotta pyydellyt heitä kylään, mutta eivät suostu tulemaan. Syynä on milloin mikäkin. Kuitenkin minua pyydetään tulemaan auttamaan milloin missäkin hommassa. Ja tottakai tunnollisena varaan junaliput ja lähden junalla matkaan matkatavaroitteni kanssa. Kerran kehtasivat pyytää, että raahais

Itse ajatte itsenne tähän marttyyrin asemaan. Kyllä omille vanhemmille pitäisi pystyä sanomaan ihan suoraan, että ei tämä ole nyt vastavuoroista. Mutta ei. Miellytetään ja miellytetään viimeiseen asti

Olen huomannut  todella surullista

Moni jolla vaikea sairaus tms. on iso kynnys pyytää ystäviltä apua, koska miettivät varmasti etteivät kuormittaisi liikaa. Sitten kun harvoin pyydät apua, niin jokin spinning tunti menee edelle. Ei varmasti tarkoita että spinning tunnit kokonaisuudessaan pitää perua, mutta jos yhden kerran sen joutuu tekemään, niin kaatuuko siihen maailma?

Eri asia jos tosiaan apua pyydetään jatkuvasti joka suuntaan ja niin että se jo kuormittaa yksistään, silloin se spinningtunti voi olla se henkireikä 

Eli puolin ja toisin pitäisi olla pelisilmää. Jos kysyt aina yhtä ystävää, niin pitää ymmärtää että joka kerta ei onnistu. Jos taas pyysit ystävää ekaa kertaa auttamaan, niin se että pyydetyllä on kuormitusta muutoin elämässä, ei ole tämän avunpyytäjän vika, jolloin tyly kieltäytyminen tai ghostaus on toiselle todella rankkaa.

Itse yrittäisin vähentää jotain tästä omasta jatkuvan kuormituksen osasta ja auttaa ystävää kun hän apua tarvii. Mun ystävät saisi pyytää apua enemmänkin, mutta he pyytää vain tarpeeseen.

Viihdyn yksinäni erittäin hyvin. Muistan että nuorempana kaverisuhteet oli aika pinnallisia. Jotkut ns kaverini esim varastivat minulta juotavia ja syötäviä kun vietettiin iltaa. Toki se meno oli muutenkin aika villiä mut mistää oikeista ystävistä ei voi puhua. Yksi luotettava kaveri oli ja on, mutta ei enää hänenkään kanssa nähdä kuin kerran parissa vuodessa. Netin kautta kyllä yhteydessä. Minulla on perhe ja hänellä ei mut molemmilla kiirettä pitää töissä ja rytmi aika erilainen. Elämäntilanteesta johtuen myös mielenkiinnon kohteet. Sillä tavalla sitä kasvetaan erilleen kavereista. En jaksa oikein kuunnella toisten murheita itsekään ja muutenkin rasitun muista ihmisistä helposti joten näin on varmaan parempi. On minulla puoliso ja lapset jotka kasvavat kovaa vauhtia sekä myös itsenäistyvät melkoista menoa. Kohta on elämässä varmasti tosi hiljaista. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys eri elämänvaiheissa on erilaista ja se olisi hyvä hyväksyä. Nuoruudessa ja parikymppisenä perheettömänä on enemmän aikaa ystäville ja huolet ovat yleensä pienempiä. Silloin ystävien kanssa vietetään paljon aikaa ja keskustellaan myös huolista. Ketään ei kuormita liikaa nämä keskustelut ja kun elämä ei ole jo täynnä kaikkea tekemistä ja tulipalojen sammuttelua.

Ruuhkavuosina elämä on jatkuvaa tasapainottelua kodin ja töiden välillä. Myös ikääntyvät vanhemmat saattavat kuormittaa. Lapsille harrastukset ovat tärkeitä ja ne vievät aikaa kuin myös koulu. Oma työ kuormittaa, tehtävät ovat jo vaativia ja ne voivat olla mielessä myös työajan ulkopuolella. Tällöin ystävien seuralta toivotaan palautumista haastavasta arjesta. Ei lisää kuormitusta. Ystäväpiiristä tippuu helposti energiasyöpöt, koska olet lähellä itsekin uupumusta, toisten huolet vain ahdistavat. Tällöin pitäisi ymmärtää, että tärkeimmät tukip

Lapsettomalna  täytyy sanoa, että kun ruuhka vuosiin kadonneet yrittää taas rakentaa ystävyyttä uudelleen,niin itsellä kyllä on ollut se tilanne,että on jo rakentanut uudelleen ihmissuhdeverkostot eikä siihen enää oikein ne entisen elämän kaverit mahdu. Varsinkin kun ne usein ovat vähän kuin uudelleen teineiksi tulleita, innoissaan vapaudesta joka on taas koittanut.Itse kun on vuosia elänyt aikuisen ihmisen vapaata elämää, niin on ihan eri planeetalla heidän kanssaan.

Laulun sanoin: 

Mistä tunnet sä ystävän?! 

Anna meren selvittää, kuka vierellesi jää. 

Pystyn jokseenkin samastumaan. Itse masennuin 15-vuotiaana ja vetäydyin omiin oloihini. En muista kenenkään "ystävän" ottaneen yhteyttä minuun tai yrittäneen selvittää mikä tilanteeni on. Ystävät vain katosivat ympäriltä. Ja siis totta kai pitää korostaa, että me olimme kaikki nuoria, vielä melkein lapsia, joten ei tuon ikäisenä voi oikein odottaa henkistä tai sosiaalista kypsyyttä. Ap:n tilanne on tässä suhteessa ikävämpi.

Sitä paitsi itse syrjäydyin ja päätin vetäytyä kuoreeni. Tosin uskon, että jos minuun oltaisi otettu kontakti, olisin ottanut seuran vastaan ja tilanteeni olisi parantunut nopeammin. Joka tapauksessa tästä kaikesta seurasi pitkä syrjäytymisen ja yksinäisyyden jakso, joka selvästi vaurioitti kehitystäni tuossa herkässä iässä. Nykyään minun on edelleen vaikea luoda ystävyyssuhteita, jopa silloin kun toinen osapuoli on aloitteellisempi, koska jonkinlainen epäluulo on jäänyt elämään nuoruudesta ja toisen torjuminen on jäänyt jonkinlaiseksi puolustusmekanismiksi. Vaikea päästää ketään lähelle.