Miten niin monet miehet raaskivat jättää lapsensa?

Käsittämätöntä.

haluavat valtaa

En tajunnut... miten saa valtaa hylkäämällä lapsensa?



ap

Monen miehen mielestä lapset on myös naisen juttu, ei oikeastaan heidän. Eivät välttämättä ole itse aktiivisesti halunneet lapsia, mutta suostuneet kun se kuuluu pakettiin.

haluavat valtaa

miehellä ei ole enää valtaa naiseen, eikä lapsiin. Eikä pysty kukkoilemaan perheen asioissa mielivaltaisesti.. se käy luonnon päälle.

Silloin etsitään uus muija ja tehdään uus lapsi. Ja ollaan kukkoina tunkiolla.

Ymmärrän.

toinen tyyppi opiskeli, kävi ilta- ja viikonlopputöissä, oli joku aikaa vievä harrastuskin, ei siis ikinä kotona. Avovaimo jätti tyypin ja tyyppi ei ole nähny lastaan nyt 2v. Ei ilmeisesti rakastanut koska ei ole oikeastaan tutustunutkaan lapseensa.



Toinen on valitettavasti isäni, äiti tuli vahingossa raskaaksi, eivät edes asuneet yhdessä. 7 ensimmäisen elinvuoteni ajoilta minulla on 1 tai 2 muistikuvaa että isä olisi käynyt tapaamassa minua. Myöhemmin (kun olin lukiossa) olisi kyllä ollut kiinnostunut tapaamaan mutta minä sanoin ettei kiinnosta tippaakaan mitä sinulle kuuluu.

että miehen suhden lapsiin kuvastaa usein suhdetta lasten äitiin. Jos parisuhde kukoistaa ja kaikki on hyvin, tuntee mies samoin myös lapsia kohtaan ja tavallaan "sietää" lapsia paremmin (hirveä sanavalinta!). Jos tulee ryppy rakkauteen, tulee ryppy myös isän ja lasten väliseen suhteeseen. Jotain kummallista "toi pahansuopa akka kakaroineen" -ajattelua, vaikka kyse yhteisistä lapsista. Käsittämätöntä.

ovat kykeneviä jättämään lapsensa jonka

a) syntymän he ovat todistaneet ja

b) kanssa ovat asuneet vuosia, hoitaneet ja tuntevat lapsensa persoonana.



Jonkun vauvan jota ei ole koskaan nähnytkään hylkäämisen tajuan paremmin... tosin sekin jäisi minulta kyllä tekemättä!

Kaksi hartaasti odotettua lasta saimme, mies oli innokkaasti mukana heidän varhaislapsuudessaan. Eron jälkeen tapaamiset ovat harvenemistaan harventuneet. :(

Aluksi kyllä kuulutti ikäväänsä ja tapasi lapsia useammin, mutta on ilmeisesti tottunut sittemmin yksinoloon ja helppoon elämään, menemisiin ja tulemisiin. Uutta naistakaan ei ole, mutta kokee nyttemmin kai lapset jonkinlaisena rasituksena helpossa ja menevässä elämässään.

kunnes viime viikolla kuulin taas tapauksesta jossa isä lakkasi enää tekemästä edes ennalta sovittuja, lapselle hyvin tärkeitä, asioita 8-vuotiaan poikansa kanssa kun ero tuli voimaan.



En todellakaan pysty kuvittelemaan minkälainen ajatusprosessi siinä on takana.

eivät ole inhimillisiä. Niillä ei ole samalla tavalla aitoa empatiakykyä kuin naisilla ja ne eivät kykene aidosti kiintymään edes omiin lapsiinsa saati sitten puolisoonsa... joita yli puolet miehistä ainakin pyörittävät ihan miten tahtovat vailla minkäänlaista omantunnon pistostakaan.

joka tekee tuollasen tunnevammaisen miehen kanssa lisää lapsia.

ja tuossa tuo pienin nytkin kiehnää ja potkii kylkeä eikä nukahda karkkipäiväsokeripöhnässään.



Juu, epäinhimillinen empatiakyvytön paskiainen olen ex-vaimoni mielestäkin, narsisti suorastaan, kun en suostu maksamaan ihan vitusti rahaa, vaikka lapset ovatkin puolet ajasta minulla. :D

Miten oma isäni pystyi hylkäämään minut yksivuotiaana, suloisena tyttönä. Kuopukseni on nyt sen ikäinen kun minä olin kun isä hylkäsi, ja mietin miten kukaan voi???



Muistetaan me naiset kuitenkin, että vain murto-osa miehistä on sellaisia, mun exäni tapaa poikaansa säännöllisesti, ja uusi mieheni ei takuuvarmasti koskaan hylkäisi tätä kuopustamme, eikä edes esikoistani, joka ei ole hänen omansa.

kuin että näkisi vain pari kertaa kuussa.



Voisi myös kysyä miksi niin monet naiset heittävät pihalle miehensä kun elämä ei koko ajan olekaan enää ruusuilla tanssimista, ei ole intohimoa ja arkikin on niin tylsää. Halutaan vähän säpinää elämään. Ja sitten kun joku baarireissulla vähän osoittaa mammalle huomiota niin emäntä on onnesta soikeana ja vanha ukko laitetaan kiertoon. Siis se hyvä isä ja tylsä aviomies. Mitä se mies on tehnyt ansaitakseen sen?

Jättävät miehen ja lapset, kun löytyy uusi kyrpä.



Sitä, jos jotain, ihmettelen.

Kaksi hartaasti odotettua lasta saimme, mies oli innokkaasti mukana heidän varhaislapsuudessaan. Eron jälkeen tapaamiset ovat harvenemistaan harventuneet. :( Aluksi kyllä kuulutti ikäväänsä ja tapasi lapsia useammin, mutta on ilmeisesti tottunut sittemmin yksinoloon ja helppoon elämään, menemisiin ja tulemisiin. Uutta naistakaan ei ole, mutta kokee nyttemmin kai lapset jonkinlaisena rasituksena helpossa ja menevässä elämässään.

saat lapsen puolison kanssa ja sitten sut yhtäkkiä lempataan vanhasta tutusta elämästä pihalle? Lapset jää toiselle vanhemmalle, joudut aloittamaan ihan alusta.

Hyvähän se on täällä palstoilla jeesustella ja päivitellä asioita mistä sulla ei ole mitään omakohtaista kokemusta.

Miltä susta tuntuisi olla erossa lapsistasi ja nähdä heitä 2krt/kk? Ei se etävanhemman elämä kuule ole helppoa niinkuin tunnut luulevan. Mutta pakkohan se on elämässään jotain keksiä että hetkellisesti se ikävä olis poissa mielestä. Vai pitäisikö istua jatkuvasti kotona lasten kuvat kädessä, varsinkin kun tietää ettei sitä vanhaa elämää saa takaisin.

Ja niinkuin joku kirjoitti, se ikävä helpottaa jonkin verran ajan myötä. Siihen ikäänkuin turtuu ja jonkin ajan kuluttua huomaat että lapset tulee luokse vain "kun on pakko", ovat jo vieraantuneet isästään. On exällä uusi puoliso kuvioissa ja pyörittävät sitä arkea yhdessä.

Mietipä itsesi siihen etävanhemman asemaan.

Itse asiassa toivon että av-mammatkin joskus saisivat kokea etävanhemman elämää niin voisi vähän ääni kellossa muuttua.

Kaksi hartaasti odotettua lasta saimme, mies oli innokkaasti mukana heidän varhaislapsuudessaan. Eron jälkeen tapaamiset ovat harvenemistaan harventuneet. :( Aluksi kyllä kuulutti ikäväänsä ja tapasi lapsia useammin, mutta on ilmeisesti tottunut sittemmin yksinoloon ja helppoon elämään, menemisiin ja tulemisiin. Uutta naistakaan ei ole, mutta kokee nyttemmin kai lapset jonkinlaisena rasituksena helpossa ja menevässä elämässään.

Tästäkin kirjoituksesta paistaa se empatiakyvyttömyys. Mies vaatii aina toisia näkemään asiat omasta näkökulmastaan. Se miltä vaikka hylkääminen lapsesta tuntuu ei kiinnosta häntä. Ei kykene asettumaan lapsensa kenkiin.

saat lapsen puolison kanssa ja sitten sut yhtäkkiä lempataan vanhasta tutusta elämästä pihalle? Lapset jää toiselle vanhemmalle, joudut aloittamaan ihan alusta.

Hyvähän se on täällä palstoilla jeesustella ja päivitellä asioita mistä sulla ei ole mitään omakohtaista kokemusta.

Miltä susta tuntuisi olla erossa lapsistasi ja nähdä heitä 2krt/kk? Ei se etävanhemman elämä kuule ole helppoa niinkuin tunnut luulevan. Mutta pakkohan se on elämässään jotain keksiä että hetkellisesti se ikävä olis poissa mielestä. Vai pitäisikö istua jatkuvasti kotona lasten kuvat kädessä, varsinkin kun tietää ettei sitä vanhaa elämää saa takaisin.

Ja niinkuin joku kirjoitti, se ikävä helpottaa jonkin verran ajan myötä. Siihen ikäänkuin turtuu ja jonkin ajan kuluttua huomaat että lapset tulee luokse vain "kun on pakko", ovat jo vieraantuneet isästään. On exällä uusi puoliso kuvioissa ja pyörittävät sitä arkea yhdessä.

Mietipä itsesi siihen etävanhemman asemaan.

Itse asiassa toivon että av-mammatkin joskus saisivat kokea etävanhemman elämää niin voisi vähän ääni kellossa muuttua.

paskiainen - ja kaikesta päätellen nainen.

Eli säälikää miesraukkaa, joka kokee niin valtavaa tuskaa, ettei enää tahdo lapsiaan tavata? HAH! Eikö niiden lasten tunteet ole tärkeämpiä kuin aikuisten tunteet? Ainakin naiset (yleensä) tekevät asiat niin kuin lapsen kannalta parasta on, ei mikä itsestä olisi kivointa.