Säälin itseäni.

En pysty nauttimaan elämästä.

Tuo ohjelma erillainen huippumalli haussa pisti taas miettimään itseäni ja sitä kuinka näen oman kehoni.

Olen kärsinyt jonkin asteisista syömishäiriöistä 8 vuotiaasta lähtien. En pysty hyväksymään omaa ulkonäköäni tai itseäni. Itsetunto on todella huono ja pelkään että en todellakaan osaa koskaan nauttia elämästä.

Voi tätä jatkuvaa tuskassa elämistä.



Mietin aina ja jatkuvasti mitä muut minusta ja varsinkin ulkonäöstäni ajattelee. Kuvittelen että kaikki tuijottaa, vedän mahaa sisään (läski) ja varon hymyilemästä (vinot hampaat).

Haluan julkisilta paikoilta livahtaa mahdollisimman nopeasti johonkin piiloon.



Ai, kuinka ihailen rohkeita ihmisiä sellaisia jotka kokoon ja näköön riippumatta osaavat nauttia. Viime kesänä katsoin ihallen hyvin ylipainoista perhettä kylpylässä. Vanhemmat ja kaksi lasta. Siellä he temmelsivät ja pitivät todella hauskaa. Äiti reilusti ylipainoinen laski liukumäkiä ja pulahteli altaissa onnellisena. Minä kiisin suihkuista äkkiä altaaseen ja pysyin kaulaa myöten vedessä koko ajan ettei kukaan vaan nää kroppaani.



Koko elämä menee ohi ja olen vain onneton kehossani. On ihan sama mitä painan kun olin anorektisen laiha pidin itseäni järkyttävän lihavana ja nyt kun lapsien ja lohtusyömisen myötä on kymmenen kiloa enemmän olen aivan järkyttävä norsu.

Eron jälkeen ajattelen etten ikinä kelpaa enää kenellekkään ja kaikki miehet katsovat minua inhoten. Ihan sama olisiko miestä tai ei kunhan vain saisi olla onnellinen. Mennä uimarannalle ilman henkeä salpaavaa ahdistusta. Kävellä edes marketissa ajattelematta mitä muut musta ajattelee. Lähteä asunnosta verkkareissa ja villapaidassa peilaamatta takapuolta sataa kertaa ennen oven avausta jne, jne.



Hyvä täällä anonyymisti kirjoitella muuten en uskaltaisi edes ääneen sanoa.