Kerron nyt teille kaiken. Kertokaa te mulle, MILLAINEN MIES mulle oikein sopii! Jooko?

Tähänastisen elämäni merkittävimmät seurustelusuhteet ovat nämä seuraavat. Kaikki kariutuivat - omasta tahdostani, halusin eroa - ja nyt tietysti sitä miettii, että mitä helvettiä miehen pitäis oikein olla, että suhde tuntuisi hyvälle vuosienkin jälkeen... (ja ei sinä "tatuoitu jätkä", en varmaan kaipaa kaltaistasi urhoa!).



Mies no 1: Rento ja sosiaalinen, mutta henkisesti ja ruumiillisesti veltto, ei samoja ajatuksia elämästä kuin minulla. Rakasti minua, mutta oli äärimmäisen mustasukkainen ja ahdistava. Halveksi koulutusta, ja minä halusin opiskella. Arki oli sujuvaa mutta seksiä en halunnut enää lopulta. Yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut enkä kokenut rakastavani miestä, halusin eron. Seurusteltiin noin parikymppisinä n. 3 v. Erosimme ystävinä.



Mies no 2. Suuri rakkauteni...jonkin aikaa. Rakastimme toisiamme ja suhde tuntui hyvälle, kunnes mies alkoi väsyä ja laiskistua, sekä henkisesti passivoitua noin 5 vuoden yhdessäolon jälkeen. Olin liian hallitseva ja mies oli liian nöyrä ja kiltti. Hänellä oli älyä, mutta ei osannut keskustella. Patosi tunteensa ja koin itseni entistäkin päällekäyvempänä. Hän ei halunnut perhettä kanssani ja minulla oli vauvakuumetta. Meitä molempia ahdisti eikä suhde tuntunut enää 7-8 vuoden jälkeen hyvälle. Erosimme ystävinä.



Mies no 3. Reagoi vauvakuumeeseeni ja ilmoitti haluavansa perustaa perheen kanssani. Talutti mut vihille alta aikayksikön. Oli erittäin fiksu, keskustelutaitoinen ja maailmankatsomuksemme näytti menevän yksiin. Olimme kiinnostuneita samoista asioista, urheilusta ja ympäristönsuojelusta, ja lapset sinetöivät liittomme. Kunnes miehesta paljastui totuus, oli patologinen valehtelija, pettäjä ja kameleontti, joka olikin vain näön vuoksi juuri sitä mitä minä halusin. Suhde muuttui väkivaltaiseksi ja lopulta se päättyi eroon. Emme eronneet ystävinä, itse asiassa olemme toistemme veriviholliset. Vanhat arvet eivät meinaa millään sulkeutua, vaikka en tällä hetkellä tunnekaan miestä kohtaan yhtikäs mitään.



Tilanne nyt: olen yksin - ollut jo kauan - eikä kukaan mies tunnu missään. Suhteita ei ole oikein ollut, koska en kiinnostu kenestäkään enkä näe tarpeelliseksi edes koettaa tapailla ketään, koska kaikista miehistä paljastuu alta aikayksikön jokin ominaisuus, joka inhottaa minua. Tai sitten en vaan tunne yhtikäs mitään.



Toivon, että joku jaksaa antaa minulle joitakin hyviä elämänohjeita tai näkemyksiä ihan vaan vaikka huvikseen - ilkeilyjä en nyt jaksaisi, mutta varmaan näiden seikkailujen jälkeen sellaisiakin ansaitsen..