Tarttis tehrä jotain - mutta mitä?

Kun ei vaan osaa... Ehkä mulla on asennevamma, olen itse päästänyt asiat johonkin pisteeseen tai jotain, en tiedä. En vaan tiedä. Enkä tiedä mistä päästä pitäs lähteä korjaamaan, kun mikään ei sinänsä ole huonosti, mutta silti on. Kaikki. Mulla on kai joku huonosti.



Tulee pitkä vuodatus, mutta ehkä mä rustaankin tätä enemmän itelleni, enkä edes odota vastauksia...



Meillä on siis 3 lasta, 6v, 3v ja reilu 2kk ikäiset. Tänäänkään en oo saanut aikaiseksi mitään. Ja se ahistaa. Tosin tuntuu, että teen lumitöitä lumimyrskyssä ja voin ihan hyvin touhuta koko hiton päivän, mutta missään se ei näy. Keittiön lattialla tuntuu olevan ikikuorrute jotain tahmeaa ja aina joku osa kämpästä vähintään on käynyt läpi jonkunsortin pyörremyrskyn. Just mä pari päivää sitten jynssäsin putipuhtaaksi kaikki lattiat, mutta ei mennyt ku päivä ja sukat sai mustaksi taas... Pah. Annoin olla. Ehkä 2 kertaa viikossa sit riittää, sama se. Rojua sais raahata paikalleen 24/7, jos aikois pitää ne jossain ojennuksessa. Mä en vaan käsitä. Miks tää huusholli ei edes pysy kuosissaan? Edes puolta päivää? Mut sit taas tuntuu, ettei se ketään kiinnosta. Miks mua pitäs oikeastaan kiinnostaa?



Mies olettaa että 3-vuotias osaa siivota jälkensä, jos sitä vaan komentaa ja kiukkuaa kun se ei tottele. Muutenkin osaa kyllä jaella neuvojaan sohvalta oikein loistavasti. Takamus sillä ei kyllä nouse. Tai ehkä musta vaan tuntuu siltä. Kyllähän tuo pyörittää joka päivä esim. tiskikoneen, eikä edes heittäydy marttyyriksi. Mun sen sijaan tekis mieli. Miehen asenne kun on se., että sillon pitää levätä/nukkua kun väsyttää. Niin? No millon mä sitte nukun jos väsyttää? Jätänkö lapset keskenään temmeltämään ja painun pehkuihin? Sama pätee vähän kaikkeen muuhunkin, vaikka mä en edes muista millon mä olisin viimeksi syönyt kerralla lautasellisen ruokaa tai kokonaisen kupillisen kahvia lämpöisenä... Miksi hitossa mun on pakko lähteä kesken pyykkien viikkaamisen antamaan ipanalle vettä, vaikka iskä olis keittiössä hanan vieressä. Lapset ei ikinä mee pyytämään isältään mitään. Kyllähän tuo sitte antaa, kun mä karjun, että josko isi vois vaikka hoitaa sen vesimukin tenavalle. Tuntuu hemmetin turhauttavalta aloittaa edes mitään, kun kaikki jää kesken. Tätäkin kirjoittaessa jollain on ollut tähän mennessä jotain asiaa vissiin 4 kertaa. Okei iskä ei oo nyt edes kotona, mutta ei se mihinkään muuttuis vaikka oliskin. Välillä yritän sälyttää jotain edes isällekin, mutta tunnen itteni lähinnä rikkinäiseksi levyksi hokiessani, että menkää sanoo isille välillä.



Paitsi että iskä saattaa olla juuri sillä hetkellä kyvytön tekemään mitään. Joo-o, ei pysty, jos vaikka hoitaa nukkuvaa vauvaa. Sattui nukahtamaan isin mahan päälle. niin ei voi tehä mitään. Saattaa pyytää mua laittamaan ruuatkin lautaselle ja hinaamaan kahvikupposen käteen asti, kun ei voi tehä nyt mitään, kun hoitaa vauvaa. Just. Miten **tussa mä selviin koko päivän yksin noiden kaikkien kolmen kanssa?? Juu, ole nälissäs hitto vie, jos vauva ihan invalidiksi tekee... Aikuinen mies! (Vaikka rakastava vaimohan tietenkin tarjoilisi kahvit kotonaleivotun pullan kera siihen soffalle...?) Ja sit kun vauva huutaa yhtään kauemmin kuin kolme sekuntia se kiikutetaan äidille, kun kuulemma "nyt ei enää iskän syli kelpaa"



Noh, nyt voi taas vähän aikaa naputella (vaikka tämäkin aika pitäs varmaan käyttää siihen, että raivaisi tätä ympäristöään...) kun keskimmäinenkin tuossa vieressä leikkaa paperia silpuksi ja vauva nukkuu. Sotkua tulee, jippii! mutta toisaalta, mitä välii. Saa hetken olla ihan rauhassa... Kun en jaksa välittää... Musta tuntuu, että ihan joka sekunti joku haluaa multa jotain. Sehän on selvä. Mulla on kolme lasta! Maailman luonnollisin asia! Mutta mua se ahdistaa. Välillä tunnen itseni maailman huonoimmaksi, kun ahdistun etenkin esikoisen hellyydenkaipuustakin. Ahdistun siitä, että tyttö tunkee kylkeen kiinni ja haluaa syliin. Nuorempien kohdalla en niin paljon. En käsitä itseäni, miksi vanhimman kohdalla se on niin vaikeeta? Aina en kyllä jaksaisi sylissä roikkuvaa 3-vuotiastakaan. Vauva on eri asia. Se on vauva. Mä annan isompienkin tulla syliin ja olla kainalossa, mutta samalla itse tunnen itseni ahdistetuksi nurkkaan. Mä annan niiden tulla, koska ne on vielä pieniä ja haluaisin ihan vilpittömästi pitää lapsia hyvänä, helliä ja suukottaa..



Ja kun mies sitten yrittää lämmitellä mua, musta tuntuu, että mä olen jo kaikkeni antanut ja sekin vaan haluaa musta jotain, enkä mä enää jaksa mitään antaa...



Aika aikaa kutakin. Niin mä yritän ajatella. Mutta silti tuntuu, että olen ansassa. Edes se ei auttanut, että olin töissä tuossa välissä. Mun työpäiväni ei päättynyt siihen, että mä menin kotiin. Siitä alkoi uus työpäivä. Ja se päättyi ehkä siihen, että saan tenavat nukkumaan. Iltavuoron jälkeenkin se olin aina minä, joka sai hoitaa iltarumban. Kyllähän mä miestä "komensin", mutta sit iski päälle taas yks ongelma. No ku ei ne halunnu. Ja sit mies ihmettelee ja kiukuttelee, kun lapset ei tottele sitä... Onhan se nyt paljon helpompaa antaa vaan olla, jos ei jaksa ja antaa äidin hoitaa homma. Nykyään varsinkaan esikoinen ei edes siedä kovin hyvin sitä, että isä komentaa. Välittömästi alkaa itkeä krokotiilin kyyneleitä ja parkuu kun ei toi isikään musta enää välitä...



Törmäyskurssilla ovat niin kaks vanhinta lasta kuin isä ja lapsetkin. Ja mä yritän olla voina välissä ja erotuomarina. Katon, ettei nuo kaksi toisiaan ihan kaltoin kohtele, vahdin ettei ne telo vauvaa ja selitän lapsille miksi iskä sanoi sitä tai tätä. Joskus oikein pahassa tilanteessa olen jopa komentanut isää pyytämään anteeksi tai selittämään itse. Mut se ei vaan osaa... (Vai eikö se halua?)



Ulos tai mihinkään muuallekaan mies ei lapsia yksin vie. Kun ei kuulemma pärjää. Mä olen joskus kysynyt, että mikäs superäiti se luulee mun olevan, kun mäkin siihen pystyn. Noh, mä olen kuulemma äiti. Äidit osaa. Kiva, että arvostetaan tietysti, mutta mä en halua olla mikään superäiti, joka osaa kaiken ja jaksaa duracelina painaa päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Kun mä en ole semmonen...



Kyllähän tuo tekee mitä mä pyydän, mutta kun mä en jaksaisi olla se talon justiina, joka koko ajan sanoo mitä tehdään ja missä järjestyksessä. Mä pyrin olemaan puuttumatta esim. miehen tapaan hoitaa lapsia. Ihan sama, kunhan asialliset hommat tulis hoidettua. Vaikka se joskus pitääkin ehkä meidän tenavia paljon isompina kuin ne onkaan... Mitä välii, vaikka tenavalla olis eriparisukat ja nuttu nurinpäin. Mutta silti mies pelkää tekevänsä jotain väärin, eikä tee mitään. Siitä tulee ihan kädetön kun mä olen kotona. Hengissä ja vissiin suht selväpäisinä nuo ipanat on selvinneet kyllä senkin ajan kun mä en ole kotona (esim. kun olin töissä iltavuorossa) Miksei siis voi tehdä mitään oma-aloitteisesti jos äiti on kotona?



Nykyään mä en uskalla ottaa kaikkea mun pään sisällä muhivaa miehen kanssa edes puheeksi. Mä pelkään, että siellä on kaikkea liian paljon ja jos mä annan sen tulla ulos, niin ei tuu ku itkua ja hammastenkiristystä. Pelkään etten enää kykene keskustelemaan yhtään mistään ja annakin vahingossa tulla täyslaidallisen kertalaakista.



Ahdistaa jo valmiiksi toi juhannusreissukin... Jos isäntä istuu jo uloslähteissä vartoomassa, että mä puen kolme lasta ja itseni, niin voin kuvitella mitä se on sit lähtö pidemmälle taas. Mä pakkaan 4 ihmisen kamat ja isäntä kysyy, että laitoitko mullekin varakalsarit. Ja joka kerta mä kerron sille, että olen pakannut jo 4/5 osaa roinista. ehkä selviytyy siitä lopusta ihan itse. Ja sit se jatkaa istumistaan ja odottaa, millon saa lähtee kantamaan kamoja autoon... Tai ehkä yrittää pukea keskimmäistä, mutta kun ei se tuu pukemaan. Ei niin. Se on junttura ja se pitää ihan omin jaloin hakea.



Mä epäilen, että ongelma olen minä, mutta en osaa itseäni korjata. Asiat nyt vaan on olleet näin viimeiset 6 vuotta. Mikään ei ole muuttunut, vaikka lapset on lisääntyneet.



Kyllä mä täältä häivynkin melkein joka päivä vähäksi aikaa. Häivyn koiran kanssa lenkille, vaikka joskus sekin henkireikä tuntuu enemmän velvollisuuden taakalle. Ja koko ajan kuljen kello kaulassa, ettei ehdi tulla soittoa perään, et mihin sää oikein jäit. (Mikä yleensä tapahtuu jos olen poissa vähänkään yli tunnin...) Olen mä joskus lähtenyt jopa shoppailemaan ihan yksin (en tosin vauvan syntymän jälkeen) mutta jotenkin siitäkin katoaa ilo, jos perään hihkaistaan, että älä nyt sit kauheen kauaa viivy. Naps. Pallo jalassa - taas. Ja jälleen vilkuilen kelloa, etten nyt vaan liian kauaksi aikaa unohdu töllistelemään jotain mitä en edes aio ostaa...



Mä poden jatkuvaa huonoa omaatuntoakin. Ihan mistä vaan, jos huono päivä sattuu. Siitä, etten ole mikään talousihme, siitä etten jaksanut lähteä puistoon, etten ole opettanut lasta pyöräilemään/luistelemaan/hiihtämään/ihan mitä vaan tarpeeksi usein, etten jaksanut tehdä oikeaa ruokaa, vaan tarjosin eineksiä tänään, etten ole leikkinyt/lukenut/leiponut/maalannut/askarrellut/touhunnut tarpeeksi lasten kanssa, ettei meillä ole sellaista kotia kuin mä lapsille haluaisin, etten mä ole osoittanut rakkautta riittävästi... Voi hitto mä voisin jatkaa vaikka kuinka pitkästi mistä kaikesta mä olen tuntenut huonoa omaatuntoa!



Mulla ei siis oikeesti kai mikään ole tosi huonosti. Mä elän ihan vaan kotiäidin elämää, mut miksi se vaan ahdistaa mua niin kamalasti. Ja rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta. Silti tekis toisinaan mieli heittää hanskat tiskiin ja häipyä hittoon täältä. Tai heittää vaikka vaihteen vuoksi ukko hittoon. Pärjäisin mä yksinkin! Tai sit en. On se ihan hyvä mies. Mutta silti... Varsinkin viikonloput ahdistavat oikein erityisesti kun tuntuu, ettei sunnuntai oo tavallista torstaita kummempi.



Pahoja päiviä lienee kaikilla, mutku alkaa tuntua. että niitä hyviä ja energisiä on aina vaan harvemmin. Ja aina vaan useammin mä vaan luovutan. Perhana olkoon. Tapelkoot muksut keskenään, vaikka mulla korvissa soi. Olkoot kamat levällään ja tahmat lattiassa. Samalla haluaisin vaan ottaa itteäni niskasta kiinni. Vaikka jo sen ajattelminen saa mut korkeintaan huutamaan muksuille, vaikke se niiden vika ole. Mä en aina ole ollut saamaton vätys. Ennen mä ehdin, kerkesin ja jaksoin pitää tuhat rautaa tulessa. Mä tarvitsin sitä. Mitä tapahtui?



Ja kaiken tän yllä häälyy koko ajan pelko, että mä sairastun taas. Mulle puhkesi esikoisen jälkeen paniikkihäiriö joka on saatu kuriin. Mutta mitäs sit jos mä en kykene enää pitämään sitä kurissa? Sittenhän mä vasta lirissä olenkin...



Neuvolassa olen joskus ajatellut puhua, mutta ne hetkelliset ihan hyvät puuskat onnistuu aina osumaan siihen saumaan kun siellä ollaan ja kaikki ahdistus tuntuu lähinnä pikkumaiselta nillittämiseltä...



Kun vaan tietäisi mistä päin pitäs lähteä korjaamaan asioita, jotka tuntuu vaan kehittyneen vuosien varrella ihan huomaamatta...