Mikä siinä on, että joillekin äideillä on ihan hirveää, jos lapsi raivoaa?

Sit kun oppii tykkäämään lapsen raivareista, elämä helpottuu tosi paljon. Suosittelen kaikille Keijo Tahkokallion kirjoja. Niistä saa aina inspiksen.

Vaikeus olla aikuinen ja ottaa vastaan lapse raivo?

Minun pieneni ei vielä ole raivoiässä, joten esitin vain ajatuksen asiasta.

lapsen ympäristö = äiti, eikä siis koskaan mitään muuta.

Kun äiti pysyy rauhallisena eikä hermostu lapsen raivokohtauksen edessä, lapselle tulee turvallinen olo että äiti on minua vahvempi eikä hänen tarvi niin paljon sitten raivotakaan.

Se on sitä itsenäistymistä ja omien rajojen hakemista.



Raisa Caccia.. (?) puhui hyvin uutisissa. Että lapsen aggressiokasvatus on tärkeää. Jos lasta ei rajoieteta, viimeistään murrosiässä käsissä on pitelemätön kaveri. Jos taas rajoitetaan liikaa, ts. ei saallita negatiivisia tunteita jne., seurauksena on kehityksen pysähtyminen. Peräkammarinpojat ja ylikiltit tytöt.

Esikoinen on myös tuommoinen mököttäjä.

Pienempi saa sitten ihan kunnon huutoraivareita. Hänellä on ikävä tapa sulkea silmänsä ja lähteä juoksemaan pahimpien huutoraivarien aikana. Se on kamalaa kun lapsi yhtäkkiä juoksee huutaen päin jotain hyllyn kulmaa :( On vielä niin kiivas tempperamentiltaan ja liikkeiltään ettei häntä ehdi kiinni nappaamaan ennen kuin vahinko on jo tapahtunut.

Lievemmät raivarinsa hoitaa lattialla selkä kaarella huutaen. Siihen lattiaankin kyllä heittäytyy melkoisen suurieleisesti.

Vierailija:

ihan jotain järkyttävän näköistä/kuuloista kun lapsi ränkyy esim. sitä samperin tikkukaramellia. Kunnon tukkapölly sellaiselle.

Kyllä meilläkin poika suuttua osaa mut se on lähinnä mököttämistä eikä IKINÄ ole pistänyt huutoa pystyyn esim. kaupassa. Ollaan molemmat ns. kärkeviä kieleltämme eli käydään sanallista taistoa mut ei huudeta,paiskota tavaroita tms.

Taitaa lapsesi pelätä tukkapöllyn saamista kotona, jos huutaa kaupassa.



Kyllä meilläkin käydään tahtojen taisteluita esim. kaupassa, mutta ei siitä mitään väkivaltaista rangaistusta silti anneta. Kasvatan johdonmukaisesti ja pidän sovitusta kiinni (esim. tämä tikkari-episodi).



Uskon, että johdonmukaisuuteni palkitaan vielä lapsen puolelta paremmin kuin se, että pöllyyttäisin häntä letistä kotona.



Pöllyytä muuten arvoisa nro 10 ittees oikein huolella, niin tiedät, mitä minä teen sinulle nyt virtuaalisesti.



*oho, jäi tukko hiuksia käteen.. no tärkeintä ettei huuda*

Ensinnäkään en sanonut että mököttäminen on ylpeyden aihe. Onko teillä ihan oikeasti lukutaidossa vikaa vai ymmärtämisessä?



Ja toisekseen,ei saa tikkaria jos ei ole karkkipäivä,eikä edes pyydä sitä tikkaria tms kun TIETÄÄ että vasta karkkipäivänä saa hyvää.



Toisekseen,ei tarvitse pelätä tukkapöllyä;ei ole koskaan tarvinnut antaa joten miten voisi sitä pelätä kun ei sitä ole saanut eikä sillä tarvitse uhata.



Ihmiset reagoi eri tavalla kun suuttuvat;kyllä se raja pitää mun mielestä johonkin vetää,et jos lapsi saa huutaa missä vaan miten paljon vaan niin huh huh..



Olen itsekin mököttäjä. Esim. paras ystävänikään ei ole nähnyt mun kunnolla suuttuvan kuin yhden kerran viimeisen viiden vuoden aikana.



Ja ei;en tukahduta itseni tai lapseni tunteita. Puran oman aggressioni harrastamalla nyrkkeilyä,maalaan,kuuntelen musiikkia tai vaikka sitten itken itsekseni.

Lapseni taas menee esim. ulos ja " heiluu" pihalla tai muualla. Tai sitten murisee itsekseen.



Miks ihmeessä teidän pitää ajatella asioista noin putkinäköisesti;joko saa olla raivopää tai sit on tunnevammainen tms. Kasvaako aikuiseksi.

Että niistä ei saa puhua, vaan ne pitää käsitellä yksin.



Jätät lapsen yksin murehtimaan. Selvästi teillä on aikuisen ja lapsen välisessä kiintymyssuhteessa ongelmia, ja syypää siihen olet sinä itse kykenemättömyydelläsi puhua tunteista.



Kovaa kyytiä opetat lapsellesi henkisen väkivallan tapoja. Miten sitten parisuhteessa, kun riitoja ON PAKKO osata sopia puhumalla? Ei siinä kuule paljon nyrkkeilyt auta.

Jos lapsesi on temperamentiltaan mököttäjä niin sitten on. Minun lapseni taas on raivoaja. Molemmat ovat -ei-niin-hedelmällisiä tapoja käsitellä pettymyksiä. Molemmista olisi syytä kasvaa iän mukana rakentavampiin tapoihin.



Miksi on niin vaikea käsittää ettei se raivoaminen ole sen kauhistuttavampaa kuin sun mököttämisesikään? Siksikö kun siitä lähtee ääntä?

Vierailija:

Ja toisekseen,ei saa tikkaria jos ei ole karkkipäivä,eikä edes pyydä sitä tikkaria tms kun TIETÄÄ että vasta karkkipäivänä saa hyvää.

(...)

Ja ei;en tukahduta itseni tai lapseni tunteita. Puran oman aggressioni harrastamalla nyrkkeilyä,maalaan,kuuntelen musiikkia tai vaikka sitten itken itsekseni.

JOSKO TÄNÄÄN JA NYT SEN SAISI?!? Myös mun mies on sellainen. Sanon hänelle ajatukseni, jos hän on saanut jotain päähänsä, hän kysyy sitä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Hän sanoo, että tekee sen siksi, koska on tyytymätön siihen mitä mä sanon - se ei ole hänen tahtonsa mukainen. Hänen poikansa on samanlainen.

Niin ja tuosta aggressioiden purkamisesta. Parempi olisi osata tuoda tunteensa ajoissa esille. Jos on jotain mielen pahoittamisia tai suuttumisia, niin kaikille osapuolille reiluinta on PUHUA, KÄSITELLÄ, OTTAA ASIA ESILLE ja OSOITTAA TUNTEENSA (ts esim. kertomalla). Se, että menee tuppisuuksi nyrkkeilemään säkkiä on äärettömän raskasta - esim. parisuhteen toiselle osapuolelle, joka vain vinkistä ymmärtää, että vittu taas se jostain suuttui, mutta eihän näitä asioita voi edes käydä lävitse. Kun toinen ei osaa/pysty muuhun kuin johonkin yksinäisyyteen pakenemiseen ja säkin hakkaamiseen. Aika ankeaa.

Vierailija:

Miten sitten parisuhteessa, kun riitoja ON PAKKO osata sopia puhumalla? Ei siinä kuule paljon nyrkkeilyt auta.

Mutta hävettää kyllä kun lapsi huutaa kurkku suorana milloin mitäkin. Luoja tietää mitä muut ajattelevat kun jatkan perhekahvilassa tyynesti kahvin juomista kun 2v karjuu pöydän alla (syynä vaikkapa se että lapsi halusi keksiä enkä minä ymmärtänyt, niinpä kysyin haluatko pullaa). Syliin ei saa ottaa koska huuto ja lapsen paniikki vain yltyvät, joten jatkan rauhallisena mitä olinkaan tekemistä ja juttelen ja sylittelen lapsen kanssa sitten kun hän hiukan rauhoittuu ja ylipäänsä jotain kuulee.



Ja sama on koettu kaupungilla, kaupassa, kirkossa häiden aikana (poistuimme kyllä nopeasti), juhlissa, puistossa ja niin edelleen. Aina löytyy niitä jotka heittävät paheksuvia katseita ja pitävät varmasti minua maailman hirveimpänä äitinä kun annan lapsen raivota.

ja yleensäkin puhutaan kaikesta. Niin voisitteko kysyä jotain tai lukea oikein ennen kuin sanotte jotain:missä sanoin ettei me puhuta niistä tunteista??



Kuunteleeko sinun raivoava lapsesi juuri sillä hetkellä järkipuhetta?



Joo tunteita voi näyttää eri tavoin mut mun mielestä pitäis vähän kattoo peiliin jos ei ole opettanut lastaan käyttäytyy.



Vedittepäs taas hyvät johtopäätökset.. Jaa opetan henkiseen väkivaltaan;musta on yhtä naurettavaa antaa lapsien RAIVOTA kuin se että monet aikuisetkin tekevät niin parisuhteessa;sekö sitten on hyväksyttävämpää että heitellään astoita,haukutaan ja huudetaan..nämähän tyypillisesti näyttävät olevan juuri näitä raivopäitä jotka on saanu lapsenakin raivota kuinka vaan..



Ja se suhde,mikä mulla ja lapsellani on niin ei läheisempää voi olla.

Jonkun lääke raivoamiseen oli lapsen satuttaminen. Tosi fiksua. Ihan kuin ei olisi mitään muita keinoja opettaa lasta hallitsemään tunteidensa ilmaisutapoja.

Vierailija:

Jonkun lääke raivoamiseen oli lapsen satuttaminen. Tosi fiksua. Ihan kuin ei olisi mitään muita keinoja opettaa lasta hallitsemään tunteidensa ilmaisutapoja.

En viisastellakseni kysy, vaan ihan tosissani, kun en tiedä. Meillä kiukkuinen tyttö, jonka tulevaa uhmaikää odotan jännityksellä.

Vierailija:

Jonkun lääke raivoamiseen oli lapsen satuttaminen. Tosi fiksua. Ihan kuin ei olisi mitään muita keinoja opettaa lasta hallitsemään tunteidensa ilmaisutapoja.

rauhoittamalla tilanne, olemalla läsnä ja tarjoamalla sanoja tunteiden nimeämistä varten. Oma esimerkki auttaa myös.

Meidän tyttö vaan suuttuu entistä enemmän, jos yritän jotain tuollaista. Ehkä sitten kuitenkin jatkan tätä tunteiden nimeämistä, jos siitä kerran hyötyä on.



-26

Vierailija:

Meidän tyttö vaan suuttuu entistä enemmän, jos yritän jotain tuollaista. Ehkä sitten kuitenkin jatkan tätä tunteiden nimeämistä, jos siitä kerran hyötyä on.

-26

eikä kannata luulla, että se lapsi selittämällä ymmärtää. Tämän asian voi todeta kerran, ja sen jälkeen voi olla ihan hiljaakin läsnä, rauhoittaen. Eli siis vaikka sanookin, että " joo-o, on tää kurjaa" - niin jos lapsi vain raivostuu lisää, niin tuskin sitä kannattaa alkaa jäkättämällä lisäämään vettä myllyyn. Kun tarkoitus ei siis ole selittämällä saada lasta hiljaiseksi, vaan asettua vain hänen asemaansa, osoittaa että tiedän ja olen huomannut että olet vihainen.

Jos puuska tuntuu jotenkin menevän ylipitkäksi niin, että itse raivo tuntuu jo laantuneelta mutta lapsi lämpimikseen jatkaa, niin silloin taas taktiikan vaihto voi olla tarpeen. Esim. " nyt mennään" ja sitten oman huomion kääntäminen lapsesta ulkopuolelle. Tunnetila ei yleensä kestä kauaa (tämä on tosin suhteellista).