Miehellä ei ole ystäviä..

Tiedätkö, kun en itsekään kaipaa valtavaa määrää lapsuuden, lukion, opiskeluajan jne jne ystäviä. Olen esikoinen ja sisaruksen sain kun olin jo 11. Asuimme kaukana muista, lomilla menimme maalle, jossa ei niin ikään toisia lapsia. Olin mummolassa kesät pitkät yksinäni taas. Hoitoon kun menin, kas kummaa hoitotädillä ei ollut omia lapsia eikä muita hoitolapsia. Olen varttunut aina ilman ystäviä aikuisten seurassa. Lopulta kun muutimme, seurana oli viitisen vuotta vanhempi serkku ja sitten 8 vuotta nuorempi serkku. En osaa kaivata mitään samanikäistä vertaisryhmää. Saan sen sosiaalisen annin mitä kaipaan eri-ikäisiltä sukulaisilta, vanhemmiltani, mieheni lapsuuden perheeltä, isovanhemmilta, tädeiltä, sediltä, serkuilta lapsineen ja muutamalta perhetututulta. Minulla on jokunen kaveri tai ystäväntapainen, muttei ketään ykkössydänystävää ylitse muiden lukkunottamatta miestäni. En tarvitse kertakaikkiaan.

hoidossa aikuisilla ja kesät mummolassa (ei lapsia lähettyvillä). Olin hiukan ujo ja kouluaikoina reipastuin, opiskelupaikkakunnalla olin jopa riehakas luokassani.



Sen vain olen elämässä oppinut etenkin lasten syntymän jälkeen että yksin ei pärjää. Tai ehkä pärjää mutta elämä ei ole elämisen arvoista seuraamalla toisten elämää telkasta tai kirjoista.



Olen tyytyväinen että itselläni ja miehelläni on sosiaalisia suhteita työpaikalla, kaveri- ja harrastusporukoissa ja vielä omat suvut lähellä auttamassa esim lastenhoidossa.



Ei meillä ovat jatkuvasti vieraista pauku, mutta välillä on kiva kestitä ystäviä ja kuulla miten joku toinen elää.

-26-

Kuulostaa ihan tutulta. Tapaamme sukua, perhetuttuja ja perheitämme yhdessä, yksin hän ei käy kuin töissä. Mieluumin tietysti näin kuin että jatkuvasti juoksisi jossain.

Minusta tuntuu että miehelleni tekisi hyvää nähdä muitakin mutta en oikein tiedä tajuaako asiaa itse, ja tämä on vähän arka aihe.

Minua välillä ahdistaa miehen puolesta, koska itse en kestäisi ilman ystäviä ja kavereita!

Mieheni sanoo itse, että ei hän kaipaa tai tarvitse ketään. Ei työpäivän jälkeen viitsi jne. Ne joiden kanssa joskus nuorempana ollut viettävät niin erilaista elämää kuin me. Meillä on perhe emmekä ravintoloissa käy oikeastaan koskaan. Näiden elämän keskiö on taas se missä oltiin eilen ja minne ollaan huomenna menossa, ravintolaan siis. Tai poikein kanssa pelaamaan jotain. Perheinä eivät näe milloinkaan ja poika porukka, nyt jo mieheksi varttuneet, on ykkönen elämässä. Mies huomasi jo aikaa sitten, ettei näiden kanssa ole mitään yhteistä ja yhdessä oleminen vaatisi suunnilleen sen, että jättäisi perheensä ja työnsä. Kun nämä ystävät jäivät jo vuosia vuosia sitten, uusia ei ole tullut. Jokunen työkaveri on joskus ollut samanhenkinen, mutta ei voi nyt yllättäen pyyttä salille, mihinkään yhteiseen puuhaan. Katsos kun ei voi keneltäkään vieraalta mitään mennä yllättäen kysymään. Mieheni mielestä kaikki kysyminen auttaminen avun vastaan ottaminen jne jne on tunkeilua ja vähän outoa... niin miten ihmeessä sitä voi kehenkään edes tutustua, jos ei voi juuri mitään edes sanoa? Vaimona kuitenkin huomaan, että miehelle tekee hyvää olla samanhenkisten ihmisten kanssa. Toisten miesten kanssa. Hän on ihan silminnähden piristynyt, jos joku tällainen tilaisuus yllättäen ja pakolla eteen tulee. En vaan nyt enää jaksa olla aloitteelinen näissä. " Menetkö Matille leikkimään vai tulisiko Matti meille vai menisittekö yhdessä jonnekin, soitapa Matille" . Antaa olla. Ihan tosi hyvä mies muuten.

Jokaisella pitäisi olla kuusi arkunkantajaa in case. Ja ihan siihenkin, että voi tuulettaa ajatuksia myös muille kuin vaimolle.



Mä jättäisin heti. Mä en kestäis yhtään jaloissa pyörivää miestä, jolla ei ole ketään muuta kuin minä jolle puhua.

isä.

Oletteko ajatelleet miten tärkeä perhe monelle miehelle on?

Sitten kun kavereillakin on perheet, voi ystävyyden viritellä uudestaan!

No en todellakaan tästä syystä ole edes koskaan harkinnut jättäväni miestäni. Hän on hyvä isä, hyvä mies, tekee perheensä eteen kaikkensa ja vielä enemmän. Siinä suhteessa ei ole mitään pahaa sanottavaa. Päin vastoin. En oikein edes ymmärrä, miksi tämä olisi syy avioeroon ja perheen rikkomiseen? Tajuatko itsekään edes mitä puhut täällä?

Kuusi arkunkantajaakin löytyvät näistä lähisuvun ihmisistä, kuten kivasti asian ilmaisit.

Voi siis viritellä, jos huvittaa tai viritellä ihan uusia kuvioita. Aika aikaansa kutakin. Ihmisiä tulee ja menee.

keneen mies sitten tukeutuu.

Mun mielestä on todella surullista, jos ei ole oikein omia ystäviä. Mun isällä on sellainen tilanne ja on nyt eläkkeellä aika yksinäinen. Äidin ystävät ovat vielä työelämässä, joten ei näe heitäkään ilman äitiäni, joka o myös töissä.



Mun miehelläni on ystäviä ja eikä hän todellakaan käy dokaamassa vaan heidän kanssaan. Viimeksi just sunnuntaina pari hänen ystäväänsä oli meillä lastensa kanssa katsomassa futista ja piirtämässä Ronaldon kuvia.



Ajatelkaa jos kävisi niin, että itse sairastuisitte vakavasti tai jopa kuolisitte ja miehenne jäisi täysin yksin lasten kanssa jos kaikki sosiaaliset kontaktit ovat vain teidän kauttanne.

Minäkin järjestän meillä kaikki tapaamiset yms, omien ystävieni kanssa. Olen tavannut sattumalta muutaman mieheni ystävän mutta se siinä. Ei mies kuulemma kaipaa ketään, muutaman kerran vuodessa tapahtuva yhteydenpito riittää hänelle, sama minulle jos on tyytyväinen! Itse en voisi elää ilman läheisiä ystäviäni.

tai saunomassa tai viikonloppureissuilla? Mun mies sanoi, että niissä aina puidaan kaikki ihmissuhderypyt äijäporukassa ja se on kuin avioliittoterapialeiri äijille. Saa rypyt oikeisiin mittasuhteisiin, kun ei se muillakaan ole vain helppoa!

Jos ihmisessä ei ole kuin työminä ja perheminä, niin paljon jää uupumaan. Pitkät ihmissuhteet ovat niitä parhaita. Välillä ystäville on huonommin aikaa, kun esim. lapset ovat pieniä (mutta tämä kestää vain muutaman vuoden), mutta pitkät ystävyyssuhteet kestävät hyvin välillä harvempaakin yhteydenpitoa. En myöskään ymmärrä tuota, että ystävien pitäisi olla samassa elämäntilanteessa. Eihän siinä ole mitään järkeä. Jos ei edes ystävissä ole ihmisiä, jotka elävät erilaista elämää kuin itse, niin todella kapeaksi jää tarttumapinta asioihin.

Vierailija:

Voi siis viritellä, jos huvittaa tai viritellä ihan uusia kuvioita. Aika aikaansa kutakin. Ihmisiä tulee ja menee.

En kai tässä ole sanonut, että tämä mikään erityinen ilon aihe tässä on. Totesin vaan, etten nyt sen vuoksi aio erota - hyvänen aika sentään. Kyllä sen itse näen niin, että olisi helkutin hyvä olla ystäviä, itsellänikin on, mutta kun miehellä ei ole niin ei ole. Minkä minä sille mahdan? Mutta yhä meillä on sellainen tilanne, että sukua on ja heitä näkee pakostakin luulen niin. Mutta tosiaan sellaisia ystäviä, joiden kanssa itsekseen tuosta vaan tapaisi niin mielellä ei vaan ole. Että en tiedä mitä se minua hyödyttää ruveta pohtimaan hänen elämäänsä sitten kun minä kuolen... naisilta näytetään odottavan aika paljon. Järjestä miehellesi ystäviä, jottei hän jää aivan sinun armoilesi. Kaipa hänet joku nainen sitten korjaa talteen, jos hän yksin jää.

Kun mies ei enää hyppää baarissa jaoka viikonloppu, ei niitä kavereita enää näe. Ja mitään muuta yhteistä tekemistä ei kuulemma oikein ole, kuin se ryyppääminen. Työkavereiden kanssa on vaikeampi ystävystyä, kun ovat hiukan vanhempia.

Toisaalta, vaikka meidän ystäväpiiri muodostuu pitkälti minun vanhoista kavereista miehineen, on mieheni päässyt tämän ringin jäseneksi tosi hyvin ja pitää ystäviäni+miehiään omina ystävinään myös.

Naivi lähestymistapa kertakaikkiaan.



Mieheni takavuosien kaveriporukka on pussikaljoilla siinä samanssa pensaassa, jossa mies oli mukana silloin 15 kesäisenä. Nyt nämä ukot näyttävät kuusikkymppisiltä puliukoilta.



Aika surullista totta tosiaan. Oletko todella sitä mieltä, että mieheni pitäisi mennä töistä tullessaan pukupäällä kyykkimään sinnen kuusen juurelle? Tai pyytää näitä örvelöitä katsomaan meidän kolmea 1-4 vuotiastamme?



Jutella toki varmaan voi, mutta todellinen ystävyys vaatii kyllä jotain.