Miten opetella itsehillintää: lapsella uhma ja me molemmat olemme tempperamenttisia.

Varsinkin kun esikoisen " uhma" jatkunut putkeen jo vuosikausia, eikä loppua näy...

se että mennään ikäänkuin lapsen tasolle riitatilanteissa ei kyllä auta yhtään! Enpä muuten osaa neuvoa kuin että yrittää pitää pään kylmänä tilanteessa kuin tilantessa, määrätietoisuutta ja johdonmukaisuutta myös tarvitaan. Tsemiä!

" vahva ihminen ei provosoidu, vahva ihminen ei provosoidu" . joskus auttaa.

ja sopeudutte ajatukseen, että lapsesta on tullut vanhempiensa kaltainen tempperamentiltaan. Tarkoitan tilanteita, joissa ' uhma' on jatkunut pitkään, jopa vuosia.



Uhmaikä on sanana harhaanjohtava. Nykyään äitien mielestä kaikki on ' uhmaa' aina siitä alkaen kuin pieni vauva kiukuttelee kun ei pääse eteenpäin :-D Sitten se vasta onkin uhmaa kun 1-vuotias tietää mitä tahtoo jne. Nämä ovat ihan normaaleja kehitysvaoheita eivätkä uhmaikää.



En kiellä uhmaiän olemassaoloa. Mutta sitä ei pidä unohtaa, että osa lapsista vaan on tempperamenttisia ja tietävät mitä tahtovat ja silloinkin kun eivät tiedä, polttavat kääminsä.



Miten tämä liittyy aloitukseen? Siten, että minusta voisi olla hyvä sopeutua siihen, että lapsi on vahvatahtoinen sen sijaan että kyseessä olisi vain ohimenevä uhmaikä. Eri ikävaiheissa tulinen tempperamentti näkyy eri tavoin, ylensä alle 3-vuotiaiden kanssa on hankalaa, mutta korostus sanalla ylensä.



Vaikea sanoa itse ongelmaan tietämättä enempää. Miten nykyään toimitte lapsen kanssa?

T. 2

ja aivan samat sanat kun sulla. Molemmat olemme aika " tulisia" sille päälle sattuessamme ja pikkuneiti osaa kyllä vetää juuri niistä sarvista jotka pökkäävät =(((



Pienempi on 5 vuotias ja poika. Aika pakkaus hänkin, mutta helpommin käsiteltävä kyllä liekö syy sitten sukupuolessa vai jossakin muussa, hmm..



No rakkaita molemmat, mutta toivoisin enemmän sellaista harmoonista yhdessäoloa kuin tätä ikuista vääntöä. Ehkä sitten joskus...



Pakko vielä kuitenkin tyttöä sen verran on kehua, että luonteeltaan hän on myös tosi empaattinen muita kohtaan ja hirmu auttavainen. Hän tarvitsee vain paaaaallllljjjjoooon huomiota ja kehuja kulkeakseen, mutta välillä on siis oikea pikku kullannuppu =)))

Miettikää siis niitä tilainteita, missä hermot menee ja miettikää, mitä voisitte tehdä, jotta hermot eivät menisi ja miten saisitte tilanteen rauhoittumaan/lapsen ajatuksen käännettyä johonkin toiseen asiaan.

aina kun näkee vanhemman reagoivan voimakkaasti tekemisiinsä tai sanomisiina. Rauhallisuus on tapa pitää ote itsellä. Mutta suuttuakin totta kai saa kun on selvästi aihetta.

Vaikka monet aina lohduttelevat, että muutaman vuoden sisällä tulee helpottamaan ja lapsi saattaa muuttua aivan eri ihmiseksi, niin olen toki tiedostanut, että perusluonteista kyse eikä todennäköisesti mitään suurta muutosta edessä. Myöskään omaa itsehillintääni en kyllä pysty kasvattamaan, näin se vaan valitettavasti on. Esikoinen oli juuri kolme päivää poissa, enkä koko sinä aikana menettänyt hermojani kertaakaan edes nyt tähän asti vaikeimmassa vaiheessaan olevan 2,5v. pikkusiskon kanssa. Oli todellista lomaa, oltiin joka päivä ravintolassa ja jopa lorvailtiin pää-Stockalla ihan vain siitä ilosta, että niin pystyi yhden lapsen kanssa tekemään! Reaktioni olikin varsin voimakas, kun sinänsä odotettu jälleennäkeminen esikoisen kanssa sitten tapahtui, kun sama vanha meno jatkui heti ja itsehillintä alkoi taas pettää myös kuopuksen ja miehen kohdalla. Huomiota kyllä yritän antaa kummallekin ja toki käydään syömässä ja vaikka missä kahdenkin lapsen kanssa, mutta kuopuksen kanssa se oli jopa nautinnollista. Esikoisen kanssa kahdenkaan ollessa ei mene kyllä erityisen hyvin, vaikka toki lasten keskinäinen tappelu silloin puuttuukin... Miehellä taitaa mennä esikoisen kanssa kahden hieman minua paremmin, mutta itsehillintä hänelläkin repeilee jatkuvasti normaalissa koko perheen arjessa.

Kun meno kiihtyy, otan vähän etäisyyttä ja teen omia juttuja. Mutta kun palaan takaisin, sama meno jatkuu. Kun lapsi on kasvanut ja on nähnyt erilaisia samanikäisiä, tajuaa että meillä tosiaan on tempperamenttinen lapsi eikä siitä mihinkään pääse. Minua auttoi siitä ajatuksesta luopuminen, että tämä on ohimenvää uhmaamista. Turhaa vaan pettyy ja hermot kiristyvät entisestään kun huomaa, ettei tämä loppunutkaan. Saatika että pystyisi keksimään jotakin pysviä toimivia ajatusmalleja kiukun hillitsemiseksi kun ajattelee sen olevan vain tilapäistä.



Minäkin olen yrittänyt jalostaa luonnettani vähän rauhallisemmaksi. Mutta tosiasiassa tässä perheessä tulee aina olemaan räiskyvä äiti ja räiskyvä lapsi. Mutta me räiskyvät luonteet myös heittäydymme täysillä mukaviin asioihin.



Murrosikää odotellessa...



T. Se joka kirjoitti uhmaiästä ja tempperamentista