Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä tilanteestani? Olisin tosi kiitollinen vastauksistanne, asia on tärkeä.
19.12.2007 |
Olen 30 v. nainen ja koko ikäni kärsinyt huonosta äiti- ja isäsuhteesta. Lapsuudessani oli aika paljon traumoja ja nuorempana olen kärsinyt syömishäiriöistä. Vasta viimeisen 4 vuoden aikana olen alkanut saada itseni pikkuhiljaa tasapainoon ja itsetuntoni paremmaksi, vaikka heikoissa kantimissa se on edelleen... Johtuen em. ongelmista olen vasta nyt valmistumassa ammattiin, sillä nuorempana kesti kauan ennenkuin tiesin mitä haluan elämässäni tehdä ja ennen kuin edes pystyin keskittymään mihinkään opintoihin.
Nyt olen onnellisesti naimisissa ja kaikki on päällisin puolin hyvin: Talous kunnossa jne. Mieheni haluaisi kovasti lapsia ja minä myös, tosin tuntuu usein että olenkohan sittenkään siihen hommaan vielä henkisesti valmis... Olen todella ahdistunut edelleen monesta asiasta ja selvittämättömät ristiriidat (mm. suhteessani vanhempiini) kummittelevat edelleen mielessä usein.
Jotenkin tuntuu myös, että ehkä minun pitäisi saada myös jonknlainen ote työelämästä ennen äitiyslomalle jäämistä ja muutenkin vahvistaa itsetuntoani ja omanarvontuntoani.
Mitä mieltä olette tilanteestani? Kannattaisiko minun ensin vähän koettaa " selvittää päätäni" (pyskologin vastaanotolla tms. ) ennen kuin edes alamme yrittää lasta, vai luottaa siihen, että kaikki järjestyy itsestään ja että pystyn olemaan hyvä äiti vaikkei omani sitä minulle ollutkaan?
Olisin kiitollinen näkemyksistänne!
Kommentit (12)
Tosi hankala. Oletko joskus ollut pitempiä aikoja töissä? Onko sulla yhtään työkokemusta?
Tuohon lapsentekoasiaan voin kertoa oman kokemuksen vähän vastaavasta tilanteesta. Meillä meni tosi hyvin lapsen kanssa kaikesta huolimatta. Olen omista ongelmistani johtuen tosi tiedostava äiti ja hyvin on mennyt, ainakin toistaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itselleni ainakin tuli raskaana ollessani hirveät takaumat eräästä elämässäni tapahtuneesta asiasta, vaikka luulin päässeeni siitä jo yli. Rakaana ollessa sitä on niin paljon herkempi, ainakin minä.
lähinnä koska sitten elämään astuu myös väsymys joka hankaloittaa elämää.
Kannattaa ehkä kasvatella ajatusta hiljalleen, sanoa miehelle että haluat kyllä lapsia ja tarvitset vain hiukan lisää aikaa. Terapia voi olla hyvä asia jos tunnet sitä tarvitsevasi.
Toisaalta lapsen ja oman perheen saaminen voi olla vapauttavaa -omassa perheessäsi voit toimia toisin kuin vanhempasi toimivat sinun kanssasi.
Haluaisin muistuttaa sinua, ettei niitä lapsia tehdä. Voi olla että siinä vaiheessa kun tunnet olevasi valmis äidiksi, voi olla jo liian myöhäistä. Et ole enää nytkään mikään nuori. Lapsettomuushoidoissakin vierähtää hyvin viisikin vuotta (eikä tulos ole siltinkään ollenkaan taattu)!
Mutta kaikkihan sitä ajttelee, no niillä muilla. Eihän meille nyt niin käy! Perusterveitä ihmisiä jne... Niin minäkin kuvittelin.
Miäkään en halunnut olla vanha äiti. Aloitin sen lasten TEKEMISEN 22 vuotiaana. Olen kohta 30. Että silleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti nyt oikein tarkkaan miltä susta itestäs tuntuu.
Nykyään on ihan tavallista että naiset saavat lapsia yli 30-vuotiaina. Alle 35 v. se hedelmällisyys ei vielä ole niin radikaalisti heikentynyt että siitä tarvitsisi olla huolissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli raskaus ja äitiys on sellainen asia, että siihen ei ole koskaan valmis. Aina löytyy selityksiä, miksi ei hankkisi lasta.
Toisaalta raskaus ja äitiys ovat sellaisia asioita, että niihin kasvaa vasta raskaana ollessa ja äitinä ollessa. Siten voisi sanoa, että aina on oikea aika äitiydelle.
Eli siitä vain lapsia tekemään ilman suurempaa pohtimista.
" ...vai luottaa siihen, että kaikki järjestyy itsestään ja että pystyn olemaan hyvä äiti vaikkei omani sitä minulle ollutkaan?"
- Todellakin sinä voit ja sinun pitää luottaa tuohon! Muista että ihmiset tekevät aina omat valintansa, ketään ei ole ikuisiksi ajoiksi " tuomittu" tietynlaisiin uskomuksiin tai perhetilanteisiin. Sinusta saattaa tulle jopa tavanomaista herkempi lapsen tarpeille ja peloille tms. kun olet itse kokenut ns. vaikean lapsuuden.
Tuosta psykologilla käynnistä sen verran, että se voisi olla ihan hyvä idea. Tai ei sen psykologi tarvitse olla, mutta joku pariterapeutti tms. jonka kanssa juttelisitte miehesi kanssa sekä erikseen että yhdessä. Miehesihän toivottavasti tuntee taustasi ja sen mahdollisesti aiheuttamat ongelmat? Parasta pohjatyötä perheesi eteen teet jo nyt, kun mietit noita asioita etukäteen ja pohdit, miten varautua tilanteisiin - toisaalta elämä tulee eteen sellaisena kuin se annetaan, eikä kaikkea kuitenkaan voi etukäteen suunnitella. Mutta " oikealla" tiellä ehdottomasti mielestäni olet, paljon onnea ja iloa sinulle ja kumppanillesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni tietää oikein hyvin taustoistani ja traumoistani, olemme niistä usein puhuneet.
Jotenkin juuri nyt tuntuu että romahdan kohta jos en saa jostakin vastauksia, siis joltakin psykologilta tms. ammattilaiselta. Haluaisin siis vaan että joku sanoisi minulle mikä tässä tilanteessa olisi paras ratkaisu... :(
Ap
Sinun on keksittävä se itse. Olen samaa mieltä kuin moni muukin tässä ketjussa, kannattaa jutella ammatti-ihmisen kanssa. Asiat varmasti helpottavat, kun löydät hyvän, itsellesi sopivan terapeutin.
Olet jo hyvällä tiellä, koska tiedostat tilanteesi ja olet käsitellyt menneisyytesi ongelmia. Varmasti pohdit äitiyttä paljon kypsemmin kuin moni muu, sitten kun sen aika on.
Äläkä missään nimessä stressaa tuosta iästä! Ehkä sinusta nyt tuntuu siltä, että olet jotenkin vanha, mutta hui hai. Minun ystäväpiirissäni on paljon lapsia ja nuorin äiti oli 34 esikoisensa syntyessä. Hän tuntui ihan melkein teiniäidiltä, kun muut olivat neljänkymmenen molemmin puolin ensimmäisen saadessaan. Kukaan ei tarvinnut mitään hedelmöityshoitoja. Yksi sukulainen tarvitsi, mutta oli kyllä alle 30.
Sinulla on ihan hyvin pari vuotta aikaa miettiä tilannettasi, työskennellä itsesi ja menneisyytesi kanssa ja valmistautua lapsen tuloon.
Kyllä se hyvin menee!
Itselläni on aina ollut huono suhde erityisesti äitiini ja se varjostaa koko elämääni. En kuitenkaan koe että se olisi vaikuttanut omaan äitiyteeni negatiivisesti. Päinvastoin, olen koettanut erityisesti panostaa siihen, että oma suhteeni lapsiini ei muodostuisi samanlaiseksi.