Mistä lapsuuden asioistasi jäi trauma? Miten vanhempiesi ei olisi pitänyt käyttäytyä?

riidoissa. Isä kuoli kun olin 14 ja nyt aikuisena olen monesti miettinyt, että olisi kiva ollut jutella hänen kanssaan - ilman äidin marttyyrinhuuruisten syytösten värityksiä...

- Äitini syyllistä meitä lapsia ja miestään tyyliin " on niin rankkaa kun sinäkään tyttöni et auta tässä asiassa" ja sitten kun auttoi niin " huoh, parempi kun et auttais kun eihän tuosta mitään tule" . Tämä jäi erityisesti mieleen " ei olis pitänyt koskaan mennä naimisiin ja tehdä lapsia, olisin ollut paljon onnellisempi yksinäni vanhassa elämässäni" . Ja minä siis kuuntelin vierestä.



- Äitini stressasi kaikesta hirveästi ja tartutti stressin minuunkin, olin hysteerinen, pelokas, ujo ja sisäänvetäytyvä lapsi.

vaikka kuinka iltaisin rukoilin ettei lähde ja lupasi, ni sit yöllä kun heräsin ni oli poissa..

Siitä sitten seurasi kaikkea " kivaa" , kuten esim. syömättömyys sen takia ettei ruokaa ollut tai se oli poltettu hiileksi, yölliset karkausreissut isäni kanssa äitiä pakoon sekä nukahtaminen yksin sänkyyn 3-vuotiaasta, kun äiti sammui jonnekin.



Itse kärsin masennuksesta kuudetta vuotta ja teen kaikkeni, ettei lapseni edes huomaisi sairauttani!

- eli seuraavan tukkapöllyn pystyi välttämään. Isän lyönnit olivat sen mukaiset, miten isältä meni hermo. Joskus se johtui vain siitä, että olin iloinen nähdessäni hänet.

marttyyriksi. Huomaan, että hänestä tulee just samanlainen tunnekylmä kuin silloin kun olin lapsi. Kaiken pitäis olla matonhapsuja myöten juuri niin kuin mummo haluaa, pilkulleen, muuten käyttäytyy väärin eikä ansaitse rakkautta.

ja kuoli ennenkuin ehdin aikuiseksi ja olisin itse etsinyt hänet käsiini. Isäpuoli ei antanut tavata minun omaa isääni ja äiti ei pitänyt puoliani. Voi kunpa hän ois vielä hengissä, mahtanut olla tuskaa menettää lapsi noin. Nään punaista kun naiset yrittää estää isiä tapaamasta lapsiaan.

Siitäköhän johtuu, että en osaa olla oma itseni vieraiden läsnä ollessa ja on kovin " vaivautunut" olo koko ajan....

illalla alko ryyppääminen ja siitä seurasi tappelua, naapureiden häirintää, avun huutoja, käsiksi käymistä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Siksi meillä alkoholia kuluu vähän. 12-päkki sillon tällön, sekin kestää monta päivää, saunajuomana.

- turvattomuuden tunteesta, joka saattaa liittyä esim. siihen, että olen pienestä pitäen ollut paljon yksin, tiennyt liikaa " maailman murheista" , joutunut pelkäämään yksin kaikkea kuviteltua ja ottamaan vastuuta omista päätöksistä (ei kotiintuloaikoja, sain päättää missä olin ja kuinka kauan, päätin itse kaikki kouluasiat jne.) yms.

- yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, joka sai mut " pakenemaan" mielikuvitusperheen pariin, mutta en tiedä, miten se nyt oli vanhempien syytä.

- siitä, että vanhempani ei ottaneet mun oireilua tosissaan, vähätteli mun ongelmiani, ei huomanneet, että asiat oli vinossa.

- mistä lie muustakin.



Mulla on kuitenkin ollut ihan normaali keskiluokkainen lapsuus ja normaalit, rakastavat vanhemmat, jotka ei kännänneet eikä hakanneet. Ja kiva koti ja kavereita. Niin että en oikein itse tajua, miten musta on tällainen mental case tullut...

meidän oli pakko aina syödä lautanen tyhjäksi vaikka itse ei oltais ruokaa lautaselle otettu. Muistan kuinka oksennus meinasi tulla kun söin ruokia jotka etoivat todella.



Uskon, että tästä syystä olen super nirso ruokien suhteen ja aloin aikuisena kasvisyöjäksi....heti kun sain itse päättää!!!







pissalla ei myöskään saanut käydä iltatoimien jälkeen. Eli yöllä ei saanut käydä pissalla, koska äiti luuli minun huijaavan hätääni. Siitä jäi aika traumat, sillä hätä oli välillä niin kova, että jousuin etsimään huoneesta jonkun rasian johon pissasin ja aamulla kävin tyhjentämässä/pesemässä sen.



En tiedä mitä tuo aikuisuuteen on vaikuttanut? Minulla vaan on näin aikuisenakin todella pieni rakko ja pissattaa jatkuvasti. Eli mutosta ei ole tullut...nyt onneksi saan käydä vessassa kun haluan.

Vanhempani tiesivät, että meillä oli mielisairas lastenhoitaja kotona. Tiesivät siis sairaudesta, mutta jättivät meidät silti päivä toisensa jälkeen hänen huostaansa, kunnes yhtenä päivänä hoitajalla pimahti täydellisesti.



Onneksi meille lapsille ei käynyt kuinkaan.

Jotenkin ihan kumma juttu. Itelläni oli niin, että äiti ei tajunnut, että vaikka pissatti, niin pissa ei aina lorahda samalla sekunnilla, kun istuu pytylle. Oli tosi usein niin, että oli kamala hätä (vaikka jossain reissussa), ja mentiin julkiseen vessaan, enkä saanut pissattua, kun tiesin, että äiti odottaa kärsimättömänä. Kupla ottassa sitten usein valehtelin, että pissasin jo, kun äiti alkoi hoputtamaan kovasti, ja sitten kärsin hädässäni.

sama kokemus on minulla. Eivät vanhemmat sitä ilkeyttään tehneet, kyllä minä sen tiedän.

niin en sitten tiedä/muista varmaksi, että kuinka monta kertaa laukkasin siellä vessassa yöllä ennen kun kieltoja alkoi tulemaan. En ole kysynyt näin aikuisena. Voihans se olla, että sain esim alkuyöstä käydä kerran pari, mutta sen jälkeen en. Tai sitten en saanut edes niitä paria kertaa. Sen vaan muistan, että oli hiton vaikeaa saada unta kun meinasi rakko räjähtää ja piti aina keksiä jotain kepulikonsteja jotta sai rakon tyhjäksi...





t.12

Olen aika monena yönä nukkunut pihalla kun ei ole uskaltanut mennä kotiin. Ja ulkopuolisille jos joku meistä lapsista meni sanomaan jotain, niin turpiin tuli ja kunnolla, lisäksi kukaan ei saanut puhua kielikellolle.



Jatkuvasta pyöreyshuomauttelusta (olin koko ala-asteiän alle ihannepainon) sain syömishäiriön ja jatkuvasta mollaamisesta ja lyttäämisestä seurasi itsemurhayritystä.



En ole ollut tekemisissä vanhempieni kanssa sen koommin kun 16-kesäisenä karkasin kotoa.

-Siitä, että kun isän sukulaisia (lähinnä hänen veljensä eli mun sedät) tuli kylään, niin pitivät keittiössä pikkutunneille jatkuvia kännäyssessioita. Minä nukuin (tai siis yritin) viereisessä huoneessa ja pelkäsin, milloin joku alkaa oksentaa. Minä jouduin yleensä siivoamaan, sillä äitini ei voinut sietää ukkojen kännäämistä eikä puuttunut siihen yleensä mitenkään. Joskus ukot jopa kävi mun huoneessa hakemassa minua siivoomaan kusta tai oksennusta jostakin. Muutoin meillä ei ollut mitään alkoholistimeininkiä, vain setien kyläilyjen aikana.

--> TRAUMA: oksennukset oksettaa. En kestä oksentamista.

-Vanhemmat ei tulleet sairaalaan katsomaan liikenneonnettomuuden jälkeen, vaikka olin siellä pari yötä. Tuli tosi " tärkeä" olo...

-Äiti on sanonut, että olemme molemmat lapset vahinkoja.

-Vanhemmat ei suostuneet uskomaan, että minua kiusataan koulussa, vaikka esim. hiukseni ja kulmakarvani poltettiin kemian tunnilla ja vaatteita tärveltiin.

-Äiti ei uskonut, että minut yritettiin raiskata 15-vuotiaana. Väitti, että ko. mies vaan on ihastunut.

Lapsuus oli synkkää ja ahdistavaa aikaa. Oli pakko käpertyä itseensä, koska en saanut " olla olemassa" . Itsenäistyin hyvin varhain ja nuoruudessa kaveripiiri oli henkireikä. Sisarella ei kavereita ollut, hän on mielisairas ja asuu laitoksessa.

Meidän piti aina antaa periksi ja olla ilman. Ei tarvittu joululahjoja, harrastuksia, synttärijuhlia, ei yhtään mitään. Kavereitakaan ei olisi tarvinnut olla,kun " osaattehan te itseksennekin leikkiä" . Lisäksi isäni oli aina humalassa, niin että en olisi halunnutkaan tuoda kavereita kotiin. Vanhempani polttivat sisällä, ja koulussa minulle huomauteltiin siitä että vaatteeni haisevat tupakalle. Itkin ja pyysin vanhempiani lopettamaan sisällä polttamisen, mutta ei tullut kuuloonkaan että olisivat lopettaneet. Koti oli todella tunneköyhä, en muista että minua olisi ikinä pidetty sylissä tai halattu. Ei edes puhuttu mistään ikinä. No, siinäpä mallia minkälainen vanhempi en ainakaan itse aio ikinä olla...

Minulla on vaan vanhempien avioero, ilman erityisiä traumoja... silloin tällöin juopotteleva isä, ihan hauska vaan, ei oksenteleva tai tappeleva.



Uskovainen äiti, joka veti kinkereihin, seuroihin ja kirkkoihin aina mukanaan, enkä vieläkään tunne oloani normaaliksi uskovaisten keskuudessa...