Mistä lapsuuden asioistasi jäi trauma? Miten vanhempiesi ei olisi pitänyt käyttäytyä?

Se on haitannut, että vanhemmat panostivat meihin lapsiin tosi paljon kun olimme pieniä ja noin kymppivuotiaaksi asti lapsuuteni oli mahtava, mutta sitten heillä alkoi " haastava kausi" töissä ja luottamustehtävissä, talo piti rakentaa jne. ja pahimmassa murrosiässä jäin yhtäkkiä ihan tyhjän päälle sieltä suunnalta. Ajauduin tietenkin typeriin porukoihin koheltamaan, mutta onneksi selvisin niistä piireistä pois...



Älkää siis etääntykö murkuistanne, he tarvitsevat teitä myös!

siinä ne suurimmat traumojen aiheuttajat

(((((HALAUS JA RUTISTUS))))) kaikille! Muistakaa, että ollut on ollultta. Muistakaa, että pahoista kokemuksista voi tulla hyvääkin. Ainakaan ette toivo omille lapsillenne moista lapsuutta. On aina hyvä asia käydä tällaisia asioita läpi omassa päässään ja yrittää olla toistamatta niitä omille lapsilleen.



Tuo pitäisikin yrittää muistaa, että lapsillakin on oikeus tunteisiin ja mielipiteisiin, ja heitä pitää aina muistaa kuunnella eikä vähätellä. Ja tietysti kehua ja halata, halata ja halata ja kertoa että rakastaa heitä!



***



Mun lapsuus oli itse asiassa kai sitten ihan ok, moniin muihin verrattuna. Mun isä on/oli aivan mahtava! En usko että monella on moista isää. Aina ystävällinen, kiltti ja ymmärtäväinen. Todella paljon erosi muiden isistä. Ei ikinä kohottanut kättään ja aina kotiin tullessaan piti sylissä ja rutisti ja körötteli. Joskus leikkikin vaikka oli kiireinen. Mm. sen muistan kun jahtasi ympäri pihaa ja leikimme piilosta. Tai pelasi korttia.



Äiti oli taas marttyyrinipottaja mutta ymmärrettävistä syistä. Hänellä oli ollut kamala lapsuus, fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Hän olisi voinut kannustaa ja tukea enemmän. Ei kertonut ikinä rakastavansa, ainakaan suoraan.



***



Nyt aikuisena ja itsekin perheellisenä olisin halunnut omilta vanhemmiltani enemmän tukea! Esim. eivät koskaan ole kysyneet miten todella jaksan pienten lasten kanssa tai tarjonneet sen kummemmin apua. Tai muutenkin elämän isoissa asioissa olisimme voineet keskustella enemmän.

5 vuotiaana jo jouduin menemään yksinään kerhoon. yksin sain pähkäillä myös kuukautissiteiden ja rintsikoiden ostot. Puhumattakaan harrastuksista ja ammatinvalinnasta jne.

Äidin taholta " muiden lapset on parempia ja kiltimpiä" - asenne.

vanhemmat jätti suoriutumaan aikalailla itsekseen koulusta, harrastuksista, kaikesta. paha alkoholiongelma toisella vanhemmalla. etäinen suhde eikä meillä lapsuuteni perheessä keskusteltu oikein mistään, kaikki istui tuppisuuna vaikka ruokapöydässä koska yksi humalainen mukana ja siitä seurasi mökötystä ja riitoja. en saanut huomiota tai kehuja tai hellyyttä.

Olin avainkaulalapsi n. 5-vuotiaana, 6-vuotiaana yksin öitä kotona ym. Vanhemmat paljon poissa. Inhoan yksinoloa vieläkin ja omille lapsilleni olen suonut sellaisen lapsuuden jossa ei joudu kokemaan turvattomuutta ja vanhemmat ovat oikeasti läsnä.

Jos äidille suuttui jostain, seuraus oli se, että äiti rupesi marttyyriksi ja murjottamaan ja kohta sai itse olla itkemässä äidiltä anteeksipyyntöä, jota ei edes hyväksytty. Siis lapsen kiukku ja mieltä vaivaava asia jäi kokonaan käsittelemättä. Lisäksi sai päälle syyllisyyden. Ei ollut ketään turvallista aikuista jolle olisi voinut kertoa asioistaan ja ongelmistaan. Isäkin oli etäinen ja kritisoi vaan. Se vähä minkä hänestä muistan. Mulla on oikeastaan isän kohdalla ihan tyhjää. En muista hänestä oikeastaan mitään muuta kuin paheksuvan läsnäolon ja muutamia kertoja kun hän vähätteli tai kritisoi.



En ole ikinä pärjännyt itseni kanssa. Nyt olen vasta ruvennut tiedostamaan miten tukahdutan aina kiukun ja käännän sen itseen. Kärsin masennuksesta, kohtuuttomista syyllisyydentunteista, perfektionismista, you name it.

ja heidän ansiostaan selvisin suhteellisen vahingoitta sinänsä kyllä aika traumaattisesta 12 vuoden koulukiusaamisesta.

Toinen viikko ekaluokkaa muo ja mun kavereita yritettiin napata. Olin pitkää hirveen jännittyny ja pelkäsin paljon. Kun kerroin siittä äidille, niin äiti ei ollu kuulevinaan. Ei uskonu. Tuosta jääny traumat. Saan hirveen paniikin, jos joku känniläinen menee ohi tai tulee juttelemaan tai jos tienvieressä on pysähtynyt auto. Isä on ollut enemmän tukena tähän päivään saakka. Kiitos sille.

Meidän piti mennä nukkumaan tietyyn aikaan, ja olla hiljaa. En kuitenkaan saanut unta, kun vanhemmat katsoivat puoli yhdeksän uutisia niin kovalla. Ja jos siitä tultiin sanomaan, tai muuten oli jotain asiaa, uni ei tullut tms, niin aina sai vastaukseksi kovan " hysssss" :n. Tuli tunne, että uutiset ja ne asiat, mitä maailmalla tapahtuu ovat tärkeämpiä kuin oma lapsi.



Tämä asia unohtui vuosiksi kunnes sain omia lapsia, ja kun mennään vanhempien luokse ja isä haluaa katsoa uutiset eikä lapsi välttämättä ole vielä unessa, tulee tämä asia mieleen ja " pahimmassa" tapauksessa riitaa, isä ei vieläkään tajua, että lapsesta ei ole kiva kun " pakotetaan" pää tyynyyn ja sitten ei saa unta kun joku arvi lind huutaa olohuoneessa.



Mutta, muuten oli onnellinen lapsuus ja tämä nyt ei ole mitään verrattavissa esim alkoholin käyttöön tms, mutta tämä nyt tuli mieleen..

Vain hyvistä koulunumeroista kehuttiin ja siitä kun oli kiltti. Ei puhuttu tunteista, eikä vanhemmat olleet kiinnostuneet meidän ajatuksistamme.

- lasten vertailu toisiinsa ja se, että yhtä (veljeäni) pidettiin aina meitä muita parempana ja tärkeämpänä, tämä siis lähinnä äidin ja isoäidin taholta, mutta he olivat ne ihmiset, joiden kanssa olimme eniten tekemisissä ja joiden hyväksyntää eniten haimme

- se, että äitini aina vertasi minua isän siskoon, jota ei voinut sietää

- se, etten tuntenut itseäni oikeanlaiseksi (mm. yllä mainituista syistä) ja pystyin siis saamaan myönteistä huomiota vain teoillani, mm. koulumenestyksellä, mistä on tainnut seurata pahimmat traumat, sillä olen vieläkin äärimmäisen vaativa itseäni kohtaan ja lisäksi odotan, että muut vaativat itseltään yhtä paljon; lepääminen kesken päivän ja kaikenlainen lusmuilu, jos itse teen hommia, saavat minut näkemään punaista

Hän oli perheemme auktoriteetti, äidiltä kun meni hermot niin kutsui isää apuun ja silloin tiesimme että karkuun kannatti juosta vaikkei aina edes uskaltanut. Isän hermot petti minuutissa ja rauhottui minuutissa, mutta hän on erittäin äkkipikainen ja nyt itse vanhempana kokisin erittäin pahana asiana sen että ensin tukistetaan/läimästään/annetaan remmistä, EIKÄ pyydetä anteeksi myöhemmin, ei selitetä lapselle miksi vanhempi näin toimi eikä mitään muutakaan. Luimistellaan vaan ja varoitellaan että noin kun teet näin käy. Mietin erittäin tarkkaan oman lapseni kasvatusta ja en ikinä aio alentua lasta pelottelemaan. Yhä näen unia, missä isä saa raivarit ja en pääse karkuun :(

Minkä ikäisiä olette? Tarkoitan, että oliko ajan henki sellainen, että lapsia kasvatettiin kertomillanne tavoilla.



Omia muisteloitani:

- Koulumenestystäni ei koskaan arvostettu. Veljeni sai kehut ja kannustukset, vaikka oli selkeästi heikompi. Siis totta kai veljeäni pitikin kehua, mutta itse en saanut mitään kehuja, vaikka menestyinkin.

- Muutenkin sain aina kuulla miten toisten lapset olivat parempia/fiksumpia/kiltimipiä/ aivan kaikkea. Käskettiin ottaa esimerkkiä toisten lapsista, koska he osasivat käyttäytyä.

- Minulle annettiin liikaa vastuuta liian nuorena. Velvollisuuksia oli aivan liikaa. Kuitenkaan en vanhempieni mielestä osannut mitään.

- Ruoka oli minulle ongelma. Kaikki piti syödä ja pöydässä istuttiin vaikka kaksi tuntia kunnes lautanen oli tyhjä.

Seuraukset:

-Itsetuntoni on huono. Menen aina siitä mistä aita on matalin, jotta varmasti onnistun. Pelkään epäonnistumista.

- Minulla on syömishäiriö. Saan ahmimiskohtauksia, joita häpeän ja peittelen.

- Ajattelen itsemurhaa melko usein. Toivon ajoittain, että äitini olisi tehnyt kohdallani abortin (kuten oli kuulema meinannutkin) etten nolaisi heitä kuolemalla oman käden kautta.



tämä vuodatus oli 80-luvulla syntyneen.

ikinä en unohda sitä kun isä kantoi äidin yöpaitasillaan pakkaseen..

äiti otti minut mukaan, 3v vanhempi veli jäi isälle kun lahjoi sen kaiken maailman mopoilla.

-vanhempien ryyppääminen ja tappelut ja kun luojan kiitos erosivat niin sen jälkeen sama rumba uusien puolisoiden kanssa

-äiti raahasi välillä miehiä kotiin ja lasten kuullen paneskeli näiden kanssa kovaäänisesti

haukku aina meitä. tunteita ei saanu näyttää tai sai selkäänsä. joo ja nyt kun me ollaan aikuisia isä sanoo ettei ole ollu väkivaltainen. vaikka on hakannu lapsiaan. häntä sai pelätä.

koko lapsuuteni oli traumaattiinen mitään tapahtumaa nyt erittelemättä. Ainoat hyvät muistot lapsuudesta ovat serkkujeni luona vietetyistä keksistä.

Äiti ei saa jättää lapsia vanhempiensa täyshoitoon -> Tyyliin nähdään 24h/vko

Lapsia ei saa väheksyä

Pitää kannustaa harrastamaan

Ei saa rangaista typeristä asioista ,kuten lapasen hukkamisesta.

..ei saa olla mulkku..