Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ongelmia lapsena ja ongelmia äitiydessä?
11.12.2007 |
Joskus elämä tuntuu jotenkin kovin vaikealta. Eräistä syistä johtuen olen ollut arka ja pelokas lapsi. Tunsin aina olevani vääränlainen, ei-hyväksytty. Koulussa oli ongelmia, lähinnä siis ihan sosiaalisissa suhteissa, koska olin kertakaikkiaan aika ankea.
Myöhemmin, teini-iässä reipastuin aika paljon. Minulla oli iso kaveripiiri ja vilkas sosiaalinen elämä. Tämä on jatkunut tähän päivään saakka. Minulla on paljon kavereita ihan 20v takaa, joihin olen aktiivisesti yhteydessä.
Parisuhteissa on ollut tiettyjä hankaluuksia, mutta niistä on aina selvitty.
Mutta nyt sitten äitiyden myötä lapsuuden peikot ovat tulleet taas esille. Koin lapsena perhe-elämän aivan helvetilliseksi ja ankeaksi. Vihasin koko lapsuuttani, ja olin helpottunut kun tulin teini-ikäiseksi, ja saatoin alkaa luuhata kodin ulkopuolella. Äitini oli kotona aina sellainen vitun zombi, joka ei juuri mihinkään reagoinut. Ei hyvällä, eikä pahalla. Veti röökiä ja teki töitä. Isä taas oli paljon poissa, kotona lähinnä lobotomoi itseään telkkarin edessä ellei nukkunut. Jos äiti ja isä olivat yhdessä, riitelivät koko ajan. Yleensä he eivät kotona juurikaan toisilleen puhuneet. Aviossa ovat vieläkin, ja sama meno jatkuu, paitsi että äiti lopetti röökaamisen.
Lapsia olen aina halunnut. Mutta nyt kun olen päätynyt äidiksi, törmään siihen, ettei minulla ole mitään järkevää äidin mallia, mitä noudattaa. Onhan äitini nyt ollut suhteellisen normaali, ja saanut meidät ruokittua ja vaatetettua. Aikaa meille sisaruksille ei juurikaan ole annettu, ja jokainen meistä on hakeutunut kodin ulkopuolelle heti kun on vain voinut.
En tiedä, kuinka tyypillistä 70-luvulla oli kuvaamani " kasvatus" , mutta tänä päivänä siitä saa kritiikkiä mennen tullen. Tunnen yhtäkkiä olevani omassa kodissani se sama 70-luvun ahdistunut lapsi, joka vaeltaa muukalaisena. Mieheni on lapsiystävällinen ja parisuhdekeskeinen, eikä tajua lainkaan, mikä mua ahdistaa. Eniten mua ahdistaa se, että jos olen " sellainen kuin tuntuu luontevalta" , olen suoraan sanoen PASKA äiti. Mutta jos koko ajan yritän tökkiä itseäni tämän päivän hyväksytyn äidin rooliin (sellainen iloinen ja puuhakas koko kodin sydän, joka jaksaa ihastella lasten edesottamuksia aamusta iltaan käsiään läpytellen), tunnen räjähtäväni palasiksi ahdistuksesta.
Ja samalla tunnen järkyttävää katkeruutta siitä, että miksi vitussa kun koko lapsuus piti viettää tässä " et kelpaa sellaisena kuin olet" -olotilassa, se sama ilmiö iskee taas takaisin.
Mieheni on vain, että " no jos yrittäisit olla sellainen ja sellainen, niin sitten kaikki olisi ihan hyvin" . Ja mä olen että " joo just, eihän tää sit ollutkaan mitään uutta...."
Kommentit (18)
Ekan lapsen syntymän jälkeen tajusin äitini virheet. Tai voiko niitä edes virheiksi sanoa, kun kyse on koko elämän mittaisista asioista, jotka ovat pielessä. Nyt esikoinen on muutaman vuoden ikäinen, ja yhä vähemmän arvostan oman äitini äitiyttä tai häntä ihmisenä.
Saimme syksyllä toisen lapsen, ja ihan selkästi tuli toinen pulssi näitä negatiivisia muistoja. Nyt tajuan paremmin esim. sisarussuhteiden merkityksen ja sen, että miten huono vanhemmuus voi tuhota sisarussuhteet ja miten epätasa-arvoisesti minua ja sisaruksiani on kohdeltu. Pelkään toisavani äitini äitiyttä, mutta luulen, että pelkkä asian tiedostaminenkin auttaa jonkin verran. Onko jonkun verran tarpeeksi, se ei ole sitten ollenkaan niin varmaa.
Sorry tämä ot, mutta piti päästä avautumaan. En siis ole ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kävin terapiani aikoinaan ja nyt sitten itse haluan olla lapsilleni koko ajan läsnä, koska itse en sellaista läsnäoloa koskaan saanut.
Lähinnä muistan aamut kun piti kiireellä lähteä ja äiti ei olisi jaksanut nousta sängystä ja illat kun hän raahautui töistä sohvalle katsomaan telkkaa. Isäni sitten piti meille seuraa, minkä taisi. Äitini on siis vaikeasti masentunut.
Mä olen ajatellut, että nyt minulla on mahdollisuus olla juuri sellainen äiti kuin haluan. Minulle ei ole tehty valmista muottia, mitä noudattaa. Toki äitini välillä käy meillä ja toteaa jotain perheeni elämästä (usein tyyliin " sun lapset on lihonnu" , vaikka ovat koko ajan tasan keskikäyrillä). Äitini edelleen terapisoi itseään minulla. Yritän antaa mennä toisesta sisään ja toisesta ulos.
Välillä minullekin iskee ahdistus, etten osaa olla oikein. Silloin on hyvä lukea av:ta ja todeta, että kyllä meillä kaikki on ihan kivasti. Niinä hetkinä, kun ahdistaa kovaa, ei auta muu kuin yrittää järjestää oma pää kuntoon. Miettiä, mikä ahdistaa, ainakin minulla taustalla saattaa olla joku kummallinen haave " minun pitäisi osata siemuita enemmän ja paremmin" tai " jos miehenikin on tässä näin taitava, niin kyllä minunkin pitää olla" . Kun osaa tunnustaa oman vajavaisuutensa ja vaikka pyytää apua siltä parhaalta kaveriltaan (mieheltä), niin kyllä se perheyhtälö toimii.
Oikeastaan mulla nyt on varmaan joku semi-tsunami juuri sen takia, että meillä on miehen kanssa uusperhe.
Nyt olisi erityisesti sellainen tilanne, jossa pitäisi osata olla lämmin, välittävä ja osallistuva. Omien lasten kanssahan kuitenkin se äitiys rakentuu pikku hiljaa, ja omaan lapseen on erilainen tuttuus. Voi paikata näitä omia heikkouksia.
Miehen lapsia vastaan mulla ei ole mitään. Saatan puuhastella heidän kanssaan. Ja autan aina kun tarvitaan. Mutta en ole tosiaankaan koskaan oikein oppinut enkä omakseni tunne sellaista puuhakasta, lämmintä " mammaa" . Blaah. Hoidan monella tavalla velvollisuuteni, ja suorittaminen käykin mainiosti. Mutta sitten kun sitä " henkistä läsnäoloa" ei voikaan suorittaa. Ja miehen lapset niin kovin pieninä palasina sitä " hyvää" minusta saavat, kun ei ole sellaista samanlaista yhteyttä.
Eniten mua ahdistaa se, että jos olen " sellainen kuin tuntuu luontevalta" , olen suoraan sanoen PASKA äiti. Mutta jos koko ajan yritän tökkiä itseäni tämän päivän hyväksytyn äidin rooliin (sellainen iloinen ja puuhakas koko kodin sydän, joka jaksaa ihastella lasten edesottamuksia aamusta iltaan käsiään läpytellen), tunnen räjähtäväni palasiksi ahdistuksesta.
..."
[/quote]
Varsinkin tuo katkelma voisi olla mun suustani.
Mä olen ratkaissut asioita siten, että yritän tehdä ihan pieniä muutoksia, pikkuhiljaa. Eli en yritä olla " äiti täydellinen" tai sitten se sama luuseri, jonka hoivissa itse kasvoin. Ei ole helppoa ei, kun ei ole mitään mallia siitä, kuinka olla omille lapsille läsnä henkisesti, mutta parhaani yritän...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne lapsen suuret asiat ovat aikuisille usein " pieniä" . Kun kysyy lapselta, mitä kuuluu ja juttelee sitten hänen kuulumisistaan ja jos kertoo vielä jotain nastaa omasta päivästään on alku jo hyvä. Tärkeintä on aito kiinnostus ja se, että kuuntelee vastauksen.
Lapsi kaipaa kuulemista, huomioimista, hoivaa ja läheisyyttä. Jos nuo pystyt tekemään siten, että olet sen hetken läsnä ja vain lapsen kanssa, se varmasti riittää.
Vierailija:
Kävin terapiani aikoinaan ja nyt sitten itse haluan olla lapsilleni koko ajan läsnä, koska itse en sellaista läsnäoloa koskaan saanut.
Tunnen tarvitsevani joka päivä hetken ajatusten yksinäisyyttä, tai pelkään muuten kilahtavani. Mistä tulikin mieleeni, että isäni yleensä vastaavissa tilanteissa todella kilahtikin ja saattoi lyödä tai tukistaa, ilman mitään varsinaista syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen että menet NYT puhumaan asiantuntijalle näistä sun ajatuksista jos meinaatte noita lapsiakin hankkia . On reilua niitä tulevia lapsia ajatellen että sinä saisit ton vyyhdin purettua ja saisit ajatukset ns . selkeämmäksi . Itsellä oli kanssa ongelma lapsuus ( isä oli alkoholisti , riiteli / pahoinpiteli äitiäni ja erosivat kun olin ekalla ) ja olen huomannut että jotkut pelkotilat edelleen nousevat esille parisuhteessani ( pelkään mieheni hylkäävän ja jättävän ) , olen itsekseni yrittänyt näitä asioita käsitellä ja aika hyvin oon pystynytkin mutta varmaan olisi hyvä saada ulkopuolisen näkemys näihin asioihin . Meillä kaksi lasta ja onneksi nämä pelot eivät heihin kohdistu ... ainakaan en ole sellaista huomannut .
aika intensiivisesti. Välillä kerran viikossa, välillä kolme kertaa. Lapsia on, muttei yhteisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- eikä suhteessa mieheen, jos on vain minä ja mies. Mutta se PERHE-konteksti on kuin kuristusnaru, joka puskee tiettyyn suuntaan ja pakottaa sellaiseen halvaannuttavaan muottiin. Tai siltä se siis tuntuu.
Ja silloin kun olen " vain minä itse" , saan kritiikkiä siitä, etten olekaan sellainen kuin pitäisi, vaan ihan paska.
ap
Minä ja mieheni kaipaamme kumpikin päivittäin hetken rauhaa. Pysymällä rauhallisena lapsetin pysyvät rauhallisina. Jos näen, että miehelläni kiristyy pinna, pyrin ehdottamaan hänelle kahvikuppia yksinäisyydessä tai vastaavaa. Samoin hän pyrkii antamaan minulle sen oman hetken, kun näytän olevan sitä vailla. Minulle se oma hetki on usein kokatessa. Minä todella nautin siitä, että saan laittaa ruokaa, samalla mieheni pitää lapset poissa jaloista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lasten kanssahan sitä läsnäoloa sitten pitäisi olla koko ajan. Tai siis pienet lapsethan ovat kuin sieniä, ja imevät sitä huomiointia ja puhetta ja kontaktia koko ajan.
Mä osaan olla lasten kanssa tosi hyvä silloin, kun voin ottaa sellaisen hoitotädin roolin. Kavereiden lapset yleensä tykkäävät musta, koska juttelen heidän kanssaan. Mutta sitten kun ne lapset jotenkin ovat siinä perhe-kontekstissa, mä jotenkin muutun omaksi äidikseni. Eikö olekin kummallista ja kuvottavaa...
että jo silloin kun olin pikkulapsi, he muuttivat pois. Se olikin tosi surullista, muistan itkeneeni aivan hysteerisesti päiväkausia.
Myöhemmin siskoni on kertonut jo vauva-ajastani tarinoita, kuinka meillä oli silloin hyvin nuori tyttö kotona hoitamassa minua. Hän kuulemma mm. laittoi minut aina mihin tahansa pakkasasteeseen nukkumaan vaunuissa, vaikka ei meillä ainakaan ollut kovin lämmintä koppaa tai riittävästi vaatetta (tai sisko sanoi " ei äiti olisi niin tehnyt" ). Tästä seurauksena sairastin alle 2-vuotiaana 5 peräkkäistä keuhkokuumetta. Äiti meni töihin kun olin 3 viikkoa vanha.
Seuraavaksi menin perhepäivähoitajalle, joka oli periaatteessa ihan ok, mutta lopetti parin vuoden jälkeen pph-uransa. Äidiltä kuulin aikuisena syyn olleen sen, että hänen omat lapsensa kuulemma kiusasivat minua koko ajan, eikä hän saanut sitä millään loppumaan. Olivat sen verran isompia, etten pystynyt pistämään samalla mitalla takaisin. Seuraava pph oli väkivaltainen omia lapsiaan kohtaan ja _todella_ ilkeä. Pelkäsin häntä.
Äidille en koskaan uskaltanut sanoa perhepäivähoitopaikoista, koska tunsin huonoa omantuntoa ihan kaikesta. Siitä, jos olin kipeä (lapsena olin paljon), siitä että äiti joutui maksamaan niin paljon rahaa hoitopäivästä, siitä etten ollut tarpeeksi reipas, siitä etten osannut aina olla tarpeeksi kohtelias. Joka ilta yritin omantunnontuskissani miettiä, miten pystyn elämään kaikkien pahojen tekojeni kanssa.
Voi aargh mitä saastaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ärsyttää myös se mikä itsessä ärsyttää. Kannattaa mennä jutteelemaan ja purkamaan jonnekin.
Itsellä samanlainen tausta ja skarppina saa olla.
Mutta tiedätkö, olet taatusti lapsillesi parempi äiti kuin omasi.
nykyään. Mutta joskus huomaan tekeväni hänelle samaa kuin hän teki minulle kun olin pieni - roolit ovat vain kääntyneet.
ap
(joka menee nyt nukkumaan... kiitos kaikille osallistumisesta)
Alue: Aihe vapaa
olen aivan samoissa tunnelmissa juuri tuo perhe tuntuu vieraalta olotilalta, kaipa johtuen lapsuudestani. Miehelläni olleet osallistuvat ja läsnäolevat vanhemmat ja hänelle aivan luontevaa olo...
kai terapian tarpeessa minäkn.