Mihin asti ujous on normaalia?
Siskoni perhe kävi täällä eilen ja mukana oli luonnollisesti heidän 9v. tyttärensä. Koko vierailun aikana tyttö ei sanonut minulle, miehelleni tai pojalleni sanaakaan. Ei edes silloin kun kysyin häneltä jotakin, esim. " Haluatko mehua?" Hän ei myöskään uskaltanut käydä vessassa.
Sama juttu oli kun olivat käyneet äitini luona. Ei sanaakaan. Kommunikointi tapahtui hyvin hiljaa mumisemalla isälleen ja isä sitten viestitti asian eteenpäin. Mehua tyttö pyysi heiluttamalla tyhjää lasia äitini edessä.
Tyttö oli leikki-ikäisenä vielä varsinainen ruuneperi. Höpötti, nauroi ja touhusi. Kouluiässä sitten on tämä voimakkaampi ujous tapahtunut.
Eihän kaikkien lasten tarvitsekaan olla suupaltteja ja ujouttakin ymmärrän. Mutta mihin saakka ujous on normaalia? Milloin siitä pitäisi huolestua?
Kommentit (15)
Ymmärtäisin paremmin, jos olisin ihan vieras ihminen, jonka luona kyläillään ensimmäistä kertaa tai ensimmäisiä kertoja.
Mutta sekä minä tätinä ja äitini mummuna saimme saman kohtelun. Olemme kuitenkin olleet hänen elämässään ihan vauvasta saakka ja näemme varsin usein.
Voisiko olla alkavaa murrosikää? Muistan kyllä miten kivojenkin tätien tätimäiset kommentit vaatteista ja pojista nolostuttivat. Itse sain tätiseurassa juhlien yleisen huvittajan roolin, jonka piti kertoa henkilökohtaisia asioita, joille sitten seurassa naureskeltiin ja päiviteltiin.
Ei tarvitse olla kovinkaan ujo tapaus, kun tuollaisesta menisi lukkoon.
ja siltä, että lapsi on jotenkin onnistuttu latistamaan ja lannistamaan kokonaan. Onko hän ainoa lapsi? Ehkä häntä on komennettu aikansa, kunnes hänestä on tullut " näkymätön" .
Eikä häntä ole minusta paljoa komennettukaan, pikemmin päin vastoin. Hän on saanut aikalailla heiluttaa tahtipuikkoa.
En tiedä, onko siihen sitten tehty äkkinäinen stoppi ja ruotuun onkin pistetty yhtäkkiä kovin tiukasti... Se ehkä aiheuttaisi tuollaista?
YHDEKSÄNVUOTIAS ja ujo. *reps kops*
Miehellä on yli 20v sisko joka ei koskaan puhu mitään. Ei siis mitään. Ei osallistu keskusteluihin, eikä kysy itse muilta mitään.
Aikuinen on. En oo koskaan kuullut että juttelee kenenkään kanssa, aina vaan taustalla.
Ja on esim minutkin tuntenut jo nelisen vuotta. Silti, ei uskalla puhua...
Ihan fiksu on, opiskelee kyllä ja seurustelee.
tarviiko kaikkien olla edes normaaleja?
Lapset nyt on välillä aika kummallisia, mutta useimmista kasvaa sitten kuitenkin kelpo aikuisia. Olisihan se kiva, että kaikki käyttäytyisivät hyvin ja reippaasti, mutta ikävä kyllä niin ei vain ikinä tule käymään, kuten kaikki näemme.
Omia lapsiani olen aina kannustanut reippauteen, että kun kysytään, niin vastataan ihan kuten hyviin tapoihin kuuluu. En kestä sellaista suomalaista tyyliä, että ei lapset ei osaa tapoja, mutta on ihan pirun nenäkkäitä (koska eivät ole saaneet juuri sitä tapakasvatusta). Esimerkkinä meillä on lasten kavereita, jotka eivät saa sanaa suustaan kun sanoo Moi, niin kyllä se aika surkeeta on!
Tapakasvatusta kiitos! Tosin erittäin voimakasta ujoutta ei aina tapakasvatuksellakaan saa kitkettyä, mutta se voi kylla myös auttaa sosiaalisissa tilantessa, ettei mene ihan lukkoon.
Meitä on niin moneksi. Mieheni nelikymppinen veli esimerkiksi ei ole sanonut minulle mitään muuta kuin onnitellut kihlajaisissamme ja häissämme. Siis ei sanaakaan. Hän on kuulemma ollut ujo lapsesta saakka, eikä yleensäkään puhu mitään oudommille, eikä paljon edes tutuille (kuten esim. miehelleni). Eikä hän todellakaan ole millään tavalla sairas, pelkästään ujo ja hiljainen ja viihtyy parhaiten itsekseen. Ihan onnelliselta hän vaikuttaa.
Toinen ujo tapaus on ystäväni parikymppinen pikkusisko, joka ei myöskään oma-aloitteisesti puhunut tuttavuutemme alkuaikoina minulle mitään. Nyt kun olemme tunteneet viitisen vuotta, on hänkin alkanut jo osallistumaan keskusteluihin ja erittäin fiksuja ajatuksia häneltä löytyy. Toiset ihmiset näköjään tutustuvat hitaasti, eivätkä päästä ketään lähelleen ihan hevillä. En tiedä onko tässä tapauksessa takana jotain koulukiusaamista tms. joka olisi saanut valmiiksi ujon ihmisen sulkeutumaan entistä enemmän kuoreensa ja pitämään muut loitolla.
Muistan myös varhaisesta teini-iästä, kuinka muutamaa vuotta nuorempi serkkutyttö ei puhunut muille kuin äidilleen silloin, kun he kävivät meillä kylässä. Ei hän mikään suupaltti ole vieläkään, mutta iän myötä tuo pahin ujous on karsiutunut ja ihan normaalisti hän nykyään juttelee myös tuntemmattomampien kanssa.
Ei varmasti ole ihan tavallista, mutta ei lapsessa mielestäni ole mitään vikaa. Mukava, fiksu tyttö!
Emme koskaan painosta häntä puhumaan. Hän on sellainen kuin on.
itseään ja impulssejaan. Miksei ujoille opeteta samalla tavoin niitä minimitapoja eli opeteta tervehtimään vastaaman kun kysytään jne.? En tajua suomalaista asennetta " ujous on pyhä luonteenpiirre, jota EI MISSÄÄN nimessä saa mitenkään tsempata" .
Meillä keskimmäinen on ujo ja ollaan aina sanottu, että ei haittaa, vaikka uudet ihmiset jännittää ja pelotta, mutta että esim. tervehtiä pitää ja vastata, jos joku kysyy jotain. Alettiin ihan pienestä taaperosta harjoitella. Esim. kylään kun mentiin, niin etukäteen puhuttiin, että kun mennään sisään sanot päivää ja katsot sitä tervehdittävää ihmistä päin. Ja että ei haittaa, vaikka pelottaa ja voi pitää äitiä tai isää kädestä kiinni.
Ja ekaks poika tosiaan ääni väpisten sanoi " moi" ja puristi kädestä. Sitten muiden huomaamatta kehuttiin, että hienosti meni ja olit rohkea, kun voitit pelon. Nyt poika on 7- vuotias ja osaa käyttäytyä hyvin seurassa kuin seurassa, esittelee reippaasti itsensä ja ottaa muut hienosti huomioon.
Asioita voi opetalla ja se EI tarkoita, ettäkö pitäis koettaa tehdä lapsesta jotain muuta kuin mitä hän on. Meidän poika saa ihan vapaasti olla ujo, MUTTA hänen on pitänyt opetella peruskäytöstavat. Ihan kuin meidän kahden muunkin lapsen, joilla haasteet on sitten erilaiset, koska he hyvin vilkkaita ja ulospäinsuuntautuneita. Kaikista ei tarvi tulla samanlaisia, mutta peruskohteliaisuutta voi kaikilta ns. normaaleilta eli ei kehitysvammaisilta tms. lapsilta vaatia.
ja puhumattomuus voi olla vallankin väline.
Kaikkien seura vaan ei kiinnosta.
Oman siskoni luonne muuttui koulukiusaamisen takia juuri tuollaisesta avoimesta ja iloisesta ujoksi ja sisäänpäinkääntyneeksi.
Joskus huomaa ajattelevansa, että aikoo sanoa lapselle että sanopa nyt selvästi että otatko tätä mehua vai etkö, mutta sitten muistan että olin itsekin ujo lapsi ja ujo vielä monissa aikuistilanteissa. Olenpa tavannut sellaisiakin lapsia, jotka alkavat itkeä vaan siksi että joku vieras aikuinen kohdistaa heihin huomiota. Positiivista huomiota.