Pohtivatko muiden 5-6v kuolemaa?

On aina ollut sellanen mietiskelijä. Ja nyt kun ikää on 8 vuotta niin jutut ovat muuttuneet kummallisemmiksi. Nyt hän on sitä mieltä että kuolee ennen kuin täyttää 12 vuotta.... Ei onneksi puhu usein tuommoisia mutta ahdistaa kyllä sen jutut!

oli tosin vielä nuorempi, ehkä 3-4 vuotias kun sillä oli hirveästi kuolemaan liittyviä kysymyksiä. Se mietti että mitä jos se ei taivaassa löydäkään sitten meitä muita tuttuja tai sillä ei ole siellä ketään kavereita. Välillä se jopa itkeskeli. Rauhoittui kyllä aina kun sen vaan otti syliin ja jutteli sen kans, meillä uskovainen koti eli siis kerrottiin niin kuin ite ollaan mieltä, että siellä taivaassa on kaikilla hyvä olla ja kavereita:)



Tärkeintä ei varmaankaan se, että mihin uskoo ja mitä lapselle sanoo. Vaan se että lapsella on turvallinen ja hyvä olo......pikkusiskollani tuo vaihe meni ohi. On nyt reipas 8 vuotias:) Minä olin välillä siitä huolissani ja kyselin äitiltä että onkohan tuollaset kysyykset normaaleja ja pitäskö niistä puhua vaikka neuvolassa...mutta en muista mitä äiti asialle teki, puhuiko neuvolassa siitä....mutta se ois varmasti yks juttu, jos ei ite tiiä mitä sanoa niin neuvolantäti vois nauvoa. Ja osata suositella kirjallisuuttakin...

Poika on nyt 6,5-vuotias ja mietiskelee useinkin kuolemaa ja tappavia tauteja.



Viime kevättalvena oikein säikähdin, kun poika parahti yhtäkkiä lohduttomaan, lähes hysteeriseen itkuun kesken yhteisen riehumisemme. Ensin luulin että johonkin sattui kun poika vain voihki että " mä varmaan kuolen! musta tuntuu että mä kuolen!"



Kyseessä oli kuitenkin vain TUNNE, sitä en tiedä miksi se juuri siinä tilanteessa iski niin voimakkaana ja pelästytti sekä lapsen että mut. Jälkeenpäinkään hän ei osannut selittää miksi oli tuntunut siltä. Itkukohtaus kesti viitisen minuuttia, mutta tunnin verran sen jälkeen hän oli hyvin vaisu, väsynyt ja voimaton ennen kuin piristyi normaaliksi itsekseen.



Pari kertaa tuonkin jälkeen hän tentannut minua että mistä tietää onko syöpä ja pelännyt olevansa sairas...



Luulen kuulleeni että kuolemanpelko liittyy juuri tähän ikään. Muistan itsekin juuri alle kouluikäisenä käyneeni piilossa itkeskelemässä sitä, että kuolen joskus... olin jopa varma, että se tapahtuu hyvin nuorena.

Mutta vielä tässä kummasti porskutetaan :D



Siitä olen iloinen, että poikani kertoo minulle peloistaan ja voin ainakin yrittää tukea. Itse murehdin aikoinaan ihan itsekseni.

Itellä vaan tuntuu että osaanko selittää asioita oikein, niin että ne rauhoitaisi.



Pojalla oli sellainen luulo, että kun kuolemme, koko ruumis nousee taivaaseen. Yritin selittää (itsellekin vaikeatajuista), että ruumis haudataan, mutta se mitä me olemme sisältä, sielu nousee enkeliksi taivaaseen. Poika tottakai kysyi mitä ruumille tapahtuu haudassa, johon minä selitin että se muuttuu pikkuhiljaa mullaksi, mihin kukat ja kasvit voi kasvaa. Poika hienosti mielsikin asian, päätyi johtopäätökseen että meistä ihmisista tulee sitten kukkia joita voi hoitaa. :)



Eilen illalla hän kuitenkin rupesi lohduttomasti itkemään että mistä hän sitten tietää että mikä kukka on isi ja mikä äiti, mistä hän löytää meidät :( Ja että hänelle tulee meitä kova ikävä koska ei kukkien kanssa voi jutella.



Yritin taas parhaani rauhoitella häntä ja palauttaa nykyhetkeen, että elämme vielä kauan jne...



Pohdin että pitäisikö hänen kanssaa käydä esim. hautausmaalla, rauhoittaisiko se häntä vai ehkä toisi taas lisää vaikeeta pohditavaa???



Mutta välillä ahdistaa pojankin puolesta kun pohtii pienessä päässään noin vaikeita.