Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kaduttaa tolkkuttomasti mitä olen tehnyt...=(
23.07.2006 |
Kaikki alkoi n7vuotta sitten kun aloin odottamaan esikoistani. Olimme lapsen isän kanssa silloin 17vuotiaita ja hän teki todellakin selväksi ettei lasta halua. Itse en mitenkään voinut aborttia tehdä, joten tein raskaan valinnan ja päätin pitää lapsen ja kasvattaa hänet yksin.
Kohtalo puuttui peliin, eikä minun tarvinnun yksin kantaa vastuuta pienestä lapsesta, sillä tapasin nykyisen mieheni. Olin silloin 8:lla kuulla raskaana kun aloimme seurustella. Mieheni sanoi heti että hän haluaa olla isä meidän perheessä vaikkei biologinen sellainen ollutkaan. Lapseni biologinen isä taas oli todella epäluotettava ja pihtaili elatuksissa eikä ilmestynyt lasta hakemaan vaikka sovittiin. Lapsi kärsi henkisesti todella paljon tästä.
Muutaman vuoden jaksoimme tätä pelleilyä katsoa ja mieheni oli myös vahvasti sitä mieltä, että nyt riittä. Lapsi tarvitsee vakaata ja turvallista perhe ympäristöä. Minun piti ilmoittaa lapseni isälle, että parempi on jos häviää kokonaan, mutta ei tarvinnut. Hän oli jo kadonnut. En häntä ole nähnyt moneen vuoteen. Olen ihmetellytkin hänen totaallista katoamistaan. Kunnes selvisi että mieheni oli nähnyt hänet selkäni takana ja käskenyt painua kauas pois elämästämme. En oikein vieläkään tiedä miten tuon asian ottaa. Mieheni ei koskaan kertonut tästä tapaamisesta, sen kuulin ihan toista kautta.
Mutta se mikä tässä nyt eniten minua harmitta on se kuinka jyrkkiä olimme tuolloin lapseni biologiselle isälle. Herran jestas, olimme ihan pentuja silloin. Hän ei ollut valmis isäksi ja sanoikin sen minulle todella selvästi. Itse tein päätöksen hänen tahtoaan vastaan. Silloin olin vaan niin typerä ja ajatukset olivat niin musta valkoisia.
Nyt on todella ruvennut harmittamaan miten asiat silloin hoidin.
Lapseni on kenties iäksi menettänyt sen suhteen biologiseen isäänsä minkä hän on luonut mieheeni. Ei sillä että se olisi kamala asia, mutta jos olisin hoitanut asiat silloin toisella tavalla, hän olisi kenties lapseni elämässä mukana......
Nyt en edes tiedä missä hän on. Onko suomessa vai misä? Hänen sukulaisista minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Asuvat ulkomailla.
Silloin tällöin kuulen kavereiltani, että hänet on nähty ties misä päin suomea. Joskus jopa ulkomailla asti....
Haluisin vain kääntää aikaa taakse päin ja korjata virheet mitä silloin tein....
Kommentit (15)
Pahinta tuossa asiassa on kuitenkin se, että nykyinen miehesi on selkäsi takana hoitanut asian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni pitää miestäni isänään. Ja appivanhempani ovat hänelle mamma ja pappa. Itse ottivat asian puheeksi josko poika sanoisi heitä mammaksi ja pappaksi.
Miehelläni ja minulla on myös yksi yhteinen lapsi, 3vuotias poika. Esikoinen ei muista hänen bilogista isäänsä ollenkaan, eikä tiedä että sellainen on edes olemassa. Meillä ei ole koskaan ollut tarvetta puhua hänestä, koska on ollut jo jokunen vuosi pois kuvioista.
ap
Minulle kerrottiin ollessani 8v, ettei isäni ole minun oikea isä. Se oli ihan ok. Biologisen isäni olen nähnyt muutaman kerran, mutta emme ole yhteyksissä. Ei meillä mitään riitoja ole, eikä mieltäni ole myrkytetty, mutta miten minä ventovieraan ihmisen kanssa olisin tekemisissä. Näin on hyvä. :-)
Kyllä he vielä voivat aikuisinakin kohdata.
PArempi näin kuin että vuodesta toiseen lapsesti olisi joutunut pettymään kun biologinen isä ei lupauksista huolimatta olisi tullutkaan sovittuna aikana. Siitä olisi ajan myötä tullut lapsellesi pysyviä identiteettiongelmia ja vaikka kuinka perusperhe olisi ollut hyvä niin koko ajan olisi lapsella ollut hylätyksi jätetyn tunne isänsä takia.
Minusta miehesi teki rohkean teon käskemällä tuon epäkelvon isän jättämään perheensä rauhaan. Ja kuten joku jo sanoikin, voivat lapsesi ja biologinen isä lämmitellä suhdettaan joskus myöhemmin, jos lapsesi sitä haluaa. Mutta tosiaan vasta aikuisiän kynnyksellä aikaisintaan kun oma identiteetti on kehittynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt pitää miettiä, miten tästä eteenpäin, niin, että se on eettisesti oikein ja kaikkien kannalta hyvää. Se on se tuhannen taalan kysymys.
Miehesi on toiminut kuten kunnon miehen pitää, on turvannut perheen rauhan ja turvallisuuden. Älä riko sitä! Murrosikä on muutenkin rajojen rikkomista, oman itsensä löytämistä ja siteiden katkomista vanhempiin, itsenäistymistä. Se ei ole hyvä hetki todella isoon asiaan.
Kertominen lapselle on tehtävä ennen murkkuikää, esim. 11-12 -vuotiaana. Eikä sitä saa tökätä hänelle noin vain, vaan jossain tilanteessa kun lapsi itse kyselee isänsä taustoista, voi vihjaista, että oikea suku on jossain muualla.
Älä ota yhteyttä exääsi. Anna lapsen päättää, kun hän tietää asian ja on hyväksynyt sen. Hän kyllä itse etsii sukunsa, ihminen on niin utelias eläin. Kun lapsesi on itse aktiivinen, hän saa palan kerrallaan.
Teidän vanhempien on tämä asia itse puitava ensin lävitse, ettei tule ongelmia tai ristiriitoja. Kun te olette yhtä mieltä lapseen päin, saa hän selkeän, turvallisen ja luotettavan kuvan asioista. Älkää kuitenkaan valehdelko, mutta asioiden esittämisaika ja järjestys on teidän päätettävä. Sain oman tietoni yhtäkkiä 10-vuotiaana ja se jätti järkyttävän jäljen, tunsin että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti enkä ikinä tuota miestä kutsunut isäksi enää. Oikeaa isääni en kuitenkaan enää tavannut, hän oli juonut itsensä hengiltä.
Siis... kerrotava lapselle teidän on, mutta milloin ja miten , on todella tärkeä asia. Anna lapsen isän olla, jos hän ei ole yhteyttä enää pitänyt, turha kaivaa esiin. Anna lapsen kaivaa se itse, se on samalla hänelle tärkeä kasvuprosessi, kun aikuisikä lähestyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
huomaa että olitte tosiaan ihan lapsia tuohon aikaan. Lapsesi saattaa olla myöhemmin sinulle katkera kun kaikki selviää.
11-12-vuotias on jo melkein murkku, ja useimmilla lapsilla mielenmyllerrykset ovat jo silloin alkaneet. Joku aikaisempi kirjoittaja kertoi saaneensa tietää biologisesta isästään 8-vuotiaana, luulen että monille lapsille juuri tuollainen 8-9-vuoden ikä olisi sopiva tiedon kertomiseen. Mutta todellakin, tapa jolla asian kertoo on äärimmäisen tärkeä!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko ollut oikein antaa tyhmän 17-vuotiaan pilata lapsen henkinen kehitys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä turvallinen koti on tärkeämpi asia kuin häilyvä ja epävarma isäsuhde.
Kun te olette antaneet hyvät lähtökohdat lapselle, kestää hän paremmin tiedon bioisästään.
Meillä kun on tämä bioisä sellainen epäluotettava ja hyvin vaihteleva luonteeltaan, niin mitään en toivo enempää kuin sitä että hän olisi häipynyt kuvioista jo aikoja sitten. Lapsi on aivan sekaisin isänsä kanssa. Puhuu lapselle älyttömyyksiä tavatessaan. Esim. ethän rakasta äitiä, isäpuolta, isovanhempia, isää vain saisi rakastaa. Jauhaa aina että tule asumaan isän luo. Niinkuin olisi 5v:n asia sellaista päättää.
Kun lapsi tulee isältään, hän kyselee n. viikon verran että rakastattehan minua, saanhan asua täällä. Kiva näitä on joka kerta vakuutella....
lapsen biolog. isää mistään. Aniharva 17v poika on valmis isäksi. Kukan sen ikäinen nyt osaisi hoitaa asioita hyvin? Ihan turhaan syytät itseäsikään asiasta. Anna anteeksi teille molemmille. Vasta sitten voit rauhassa kertoa lapselle isästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
halusi häntä kasvattaa ja pitää lapsenaan, vaikkei biologinen isä olekaan. Niitä miehiä on harvassa.
Mitä etua lapsi olisi saanut siitä että elämässä ei ole mitään järjestystä ja kaikki pyörii hulttio-etäisän ehdoilla. Mielestäni teillä on asiat hyvin. Ja on biologisen isän tehtävä ottaa lapseen yhteyttä. Jos hän on " kasvanut aikuisesksi" , niin ehkä sen tekeekin.. Miksi teet ongelmia jos niitä ei ole.
Alue: Aihe vapaa
Pitääkö lapsesi miestäsi isänään? Vai onko tietoinen et biologinen isä on jossain? Toisaalta on kyllä paljon siitä isästäkin kiinni asia. Ehkä hän vaan on halunnut unohtaa koko asian. En tiedä mitä itse tekisin samassa tilanteessa...