Eroaminen pelottaa, kysymyksiä pyörii päässä... Neuvoja tarvitsen!

Jos joillain muilla vielä vastaavia kokemuksia tai mietteitä niin lukisin mielelläni. Olen oikeasti ihan pihalla mitä tekisin. Meitä pidetään unelmaparina ulkoapäin, mutta silti sisälläni on ollut jo pitkään tunne, että tämä ei ole oikein. Silti tuntuu, että mieheni on perheenjäsen enkä voisi elää ilman häntä... arggg tätä elämää...



ap

Toisille palavat tunteet ovat tärkeämpiä kuin toisille, toisille se, että tehdään yhdessä asioita on tärkeämpää kuin toisille jne. Millaisen suhteen sinä haluat ollaksesi tyytyväinen elämääsi? Missä voit tehdä kompromisseja ja olla vielä onnellinen, ja mitä vähempään et voi tyytyä?



Sitten keskustelet miehesi kanssa omista ja hänen haluistaan, mietitte, voitteko saavuttaa molemminpuoleisen tyytyväisyyden tässä suhteessa yhdessä...Jos se on teidän mielestänne mahdollista, teette töitä suhteenne eteen. Kyllä romantiikkaa ja erotiikkaa voi herätellä henkiin, ja hankkia yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita. Eivät pitkäaikaiset suhteet ihan itsellään tuoreina pysy, vaan välillä niitä pitää huoltaa. Jos taas teidän tarpeenne eivät edes kohtaa, tai ette näe mahdollisena saada tästä suhteesta haluamanne kaltaista, sitten ehkä kannattaa erota. Nyt lakkaat voivottelemasta sitä, kuinka sekaisin tunteesi ovat ja alat järjestää niitä. Ei tämä mitään ydinfysiikkaa ole, ihan tavallinen ihmissuhdekuvio. Ja ihmissuhteille, tunteille ym. voi tehdä paljonkin ihan tarttumalla toimeen: Katsomalla asioita suoraan ja analyyttisesti, juttelemalla toisen kanssa avoimesti ja sitten käyttäytymällä tarkoituksenmukaisesti.

muuta " potentiaalista" kiikarissa! Ainoa selkärankainen tapa toimia on katsoa vanha suhde loppuun asti ennen kuin alkaa tähyillä seuraavaa. Ja miehiä nyt löytää kyllä...Vaikka internetistä. Deittipalstat eivät todellakaan tänä päivänä ole mitään säälittävien nörttien kohtaamispaikkoja, vaan kaikenlaisten ihmisten (todella vetovoimaistenkin) paljon käytetty tapaamisfoorumi. Tunnen vaikka kuinka monta deittipalsta-paria, ja kennelläkään ei ole ollut mitään vaikeuksia parinsaannissa muillakaan tavoilla!

Jotenkin vaan tässä viime aikoina on kaikki painanut kerralla päälle. Täytyykin tehdä lista ja miettiä mitä itse haluan elämältä. Joskus olen tätä miehen kanssa koittanut, mutta kun hän itse ei kuulema halua mitään ja kaikki on jo myöhäistä... Ehkä jos saa listan konkreettisesti käteen niin tajuaa...?



ap

Ei kannata miettiä tässä vaiheessa löydänkö uuden yms. Kaikki aikanaan. Ero on aina luopumista, mutta mitään uutta ei saa ellei vanhaa jätä taakse. Mieti tätäkö haluat loppu elämän? Arki tulee kaikissa suhteissa.

varmaan kannattaisi jutella asiasta ja tunteistasi miehesi kanssa. Ehkä yhdessä keksitte ratkaisun! Joko yritätte yhdessä saada uutta tuulta purjeisiin tai yhteistuumin eroatte!

si? Saatko siitä niitä asioita, joita ihmissuhteelta haluat? Vai aiheuttaako se enemmänkin kärsimystä? Parisuhteen kuuluu aina rikastuttaa elämää, ei koskaan kuormittaa sitä. Ja tällä en tietenkään tarkoita sitä, että parisuhde olisi aina pelkkää onnea 24/7, tai että se voisi olla " täydellinen" kaikin puolin. Tarkoitan sitä, että vastoinkäymisistä ja partnerin vioista huolimatta mittarin tulisi aina pysyä plussan puolella. Eli parisuhteen antaa enemmän kuin ottaa.



Ihmiset tapaavat elämänkumppaneitaan vielä 40-, 50- ja 60-vuotianakin, että älä nyt ihmeessä tule alle kolmekymppisenä ihmettelemään, että löydätkö koskaan enää ketään. Tietenkin löydät, mutta nykyisessä suhteessasi et ketään löydä...Fakta on tietysti toisaalta jo biologian kannalta se, että seuraavan kymmenen vuoden sisällä sinun on perustettava perheesi, jos lapsia aiot biologisesti hankkia. Sitä suuremmalla syyllä sinun on NYT punnittava se, haluatko tehdä ne lapset tämän miehen kanssa, ja sitoutua näin tähän parisuhteeseen " lopullisesti" , vai haluatko kuitenkin enemmän ihmissuhteeltasi. Muista, että lasten onni on vanhempien hyvä ja toimiva suhde ja se, että vanhemmat ovat omaan elämäänsä tyytyväisiä ja tyydytettyjä.



Itse sain lapsen vähän päälle parikymppisenä oman ensimmäisen miesystäväni kanssa. Olimme olleet yhdessä 15-vuotiasta asti (yli 6 vuotta) ja homma oli vähän kuten teidän suhteenne. Mitään hälyyttävää tai pahaa ei suhteessa tapahtunut (pettämistä, väkivaltaa tms.), mutta olimme kuitenkin enemmän tovereita, eikä kipinää tai muutakaan yhteistä juuri enää löytynyt. Epätyytyväisyys suhteessa nimenomaan kärjistyi raskaus- ja vauva-aikana (se on iso harhaluulo, että lapsi voisi pelastaa suhteen. Yleensä lapsi lujittaa hyviä suhteita, mutta voi tuhota huonot). Erosimme lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana.



Nyt olen uudessa liitossa ollut kohta viisi vuotta, ja suhde on todellakin taivaallinen. Romantiikkaa, erotiikkaa, toveruutta, kunniotusta, hauskuutta jne. löytyy päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Olemme näin viiden vuoden jälkeen kuin vastarakastuneet, seksi toimii loistavasti ja usein, samoin arki, ja elän kirjaimellisesti unelmaani. Vaikka ero oli raskas päätös, etenkin kun kuviossa oli lapsi olen todella tyytyväinen, että päädyimme siihen. Ja että päädyimme siihen enemmin kuin myöhemmin. Nyt lapsi ei ehtinyt kasvaa perheessä, joka hajoaisi, vaan alusta asti tottui elämään niin, että biologiset vanhemmat asuvat eri osoitteissa. Lapsi rakastaa nykyistä miesystävääni ja hän lasta kuin omaansa.



Minun itseni on todella vaikea nyt hyvästä ja toimivasta parisuhteesta käsin kuvitella, millaista elämäni olisi ollut, jos olisin jäänyt siihen huonoon suhteeseen vain yksinolon pelossa! Kyse on kuitenkin omasta elämästäni; vuosista ja vuosikymmenistä! Kamalan köyhäähän se elämä olisi ollut ilman todellisia tunteita ja toimivaa suhdetta...