Lue keskustelun säännöt.
Onko kenelläkään neuvoja, miten toimia lapsen kanssa kun itsellä vaikeahko sairaus?
18.05.2007 |
Minulla on 2,5 vuotias poika ja minulla diagnosoitiin juuri sairaus, johon ei ole parannusta. Minä en kuole tautiin, mutta tauti aiheuttaa jatkuvia kipuja (joihin särkylääkkeet eivät hyvin tehoa), TODELLA niukan ruokavalion ja huonoa nukkumista. Kivut ovat aika kovia ja siihen kun lisätään huonot yöt ja jatkuva väsymys (sekä se ettei oi lohtusyöpötellä tai nautiskella juuri mitään, edes alkoholia) niin olen aika väsynyt ja epätoivoinen ja surullinen ja ahdistunut.
Olen kotiäiti ja vietän lapseni kanssa hyvin paljon aikaa. Hän on muutenkin herkkä lapsi, mutta nyt hän kärsii alakulostani ja itkemisistäni selvästi. Hän on itsekin kärttyisä ja onnettoman oloinen, turvaton ja haluaa olla sylissä koko ajan, ja toistelee " Äiti on surullinen, äiti on surullinen" .
Olen yrittänyt olla tekopirteä, mutta sitten ahdistus tulee vain entistä kovempana ihan yhtäkkiä takaisin. Olen yrittänyt selittää pojalle, että minulla ei ole suurta hätää, mutta että äiti on pipi ja äiti on väsynyt eikä sinun tarvitse pitää äidistä huolta -- aikuiset pitää aikuisista huolta. Lasten on tarkoitus olla lapsia. Mutta hän on silti huolestuneen oloinen ja selkeästi epätasapainossa.
Miten minun pitäisi siis olla lapseni kanssa? Oletteko sitä mieltä että pitää yrittää olla pirteä, vaikka ahdistaakin? Vai voinko lapselle jotenkin vakuuttaa, että kaikki on hyvin, vaikka äidillä onkin surullinen mieli?
Kaikki neuvot ovat kullankalliita ja olen niistä kiitollinen.
Kommentit (3)
Eli muutamaksi päiväksi viikossa lapsi hoitoon jolloin saat aikaa itsellesi ja levolle. JAksat sitten olla lapsesi kanssa ja hänen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Sillä niinhän lapset ajattelevat, että on heidän vikansa. Ja puhuminen ei aina auta, varsinkaan noin pienelle, joka ei osaa asiaa oikein käsitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ainakin vakavasti sairastuneiden (esim. syöpä) vanhemmille annetaan seuraavanlaisia neuvoja:
- lasta ei saa eristää vanhemmastaan, vaan arjen tulee jatkua suhteellisen normaalina, mukaan vain on tullut myös tauti (itse en suosittelisi päiväkotia, ettei lapsi lisäksi koe hylkäämisen tunnetta)
- taudista on puhuttava lapselle kehitystason mukaisesti, mutta niin selkeästi, että lapsi ymmärtää, ettei sairaus ole hänen vikaansa. Asiaa on toistettava usein varsinkin pienten lasten kanssa
- lapselle tulee käytännössä ja puheissa todistaa, että sairastuneesta vanhemmasta pitää joku/jotkut aikuiset riittävästi huolta, ettei lapsi koe, että osa vastuusta kuuluu hänelle (lohduttamiset, fyysinen auttaminen kotona tms.)
- lapsella tulee olla mahdollisuus myös itse kokea muutoksen tuomia tunteita itsessään. Vanhemman sairastuminen vaikuttaa myös lapseen.
Paljon voimia jaksamiseen!
Silloin saisit itse levähtää (tai ainakin yrittää levähtää). Samalla hakisit itsellesi keskusteluapua vaikka mielenterveystoimistosta. Ainakin pahimman ajan ylitse tällainen ratkaisu olisi sekä sinun että lapsesi kannalta paras.