Tuntuu, että joskus elämä opettaa

aika kovalla kädellä. Enkä ole ihan varma, mitä pitäisi oppia.

Nyt tuntuu samalta, kuin avioeroni aikoihin. Tuntuuko kriisi aina samanlaiselta, koskee se sitten mitä elämänaluetta tahansa? Olen niin pettynyt siihen, ettemme vieläkään saa lasta. Pettynyt ja sydän on rikki, se tuntuu olevan ihan riekaleina. Erotessani viitisen vuotta sitten silloisesta miehestäni tuntui samalla tavalla sydäntä revittävän rinnasta, mutta nyt myös sielu on rikki. Minä niin toivoisin lasta nykyisen mieheni kanssa. Joka kuukausi saa pettyä uudestaan, se on pahinta. Voiko siihen tottua koskaan?



Meillä olisi niin paljon annettavaa omalle lapselle, hyvä koti, rakastavia sukulaisia, suhteellisen turvattu toimeentulo jne. Mutta olen huomannut, ettei se riitä. Opettaako elämä jotain, mitä en vielä osaa? Kun yritän vain olla hyvä ihminen, olen ihan tavallinen, mieheni on ihan tavallinen, emme haikaile kuuta taivaalta, vaikka haaveilemmekin monenlaisista asioista. Haluamme ihan tavallisia asioita, mutta nyt alkaa olla voimat vähissä.



En varmasti ole ainoa, jota tällainen asia koskettaa, jonka elämänvaihe on samanlainen. Yritän kyllä nauttia nykyisestä elämästämme ja niistä asioista, jotka eivät ehkä ole enää mahdollisia jos meillä joskus on lapsi. Mutta tämä on välillä niin raskasta. Tiedän hyvin myös sen, että monella on suurempiakin ja jonkun mielestä pahemmaltakin tuntuvia pettymyksiä ja ongelmia elämässään, mutta tämä asia on meidän perheen suru. Osaan olla kiitollinen terveydestä ja hyvistä asioista elämässämme, mutta joskus tämä epäonnistuminen lapsen saamisessa tuntuu silti ylivoimiselta kestää.

Kiitos kun sain purkaa tuntojani.