Ovatko lapsettomuudesta kärsineet jotenkin erilaisia vanhempina?

Jotenkin kun on sitä lasta toivonut vuosikausia ja sitten onnellisesti lapsen saanut, niin tulee paineita olla täydellinen äiti. Siihen ei varmaan kukaan pysty, en minäkään ja siitä sitten on vähän huono omatunto.

Myönnän myös olevani hieman ylisuojeleva. Ja harmissani siitä, etten pysty antamaan lapselleni sisarusten tuottamaa iloa. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin ihan hyvä äiti, enkä lelli lastani, vaan yritän suoda hänelle paljon rakkautta ja rajojakin.

Yhtä lailla huudetaan ja mesotaan, mutta illalla kun lapset ovat nukkumassa, niin jotenkin on vain ihanaa, kun ne lapset nukkuvat siinä. Ja jostain syystä tarhan keskustelussa meikäläinen liikuttuu aina.

Lapset ovat minulle ja miehelleni niin tärkeitä, koska ne eivät ole itsestäänselvyys.

Vasta kun toinen lapsi tuli, tilanne muuttui paremmaksi. Tosin ensimmäinen lapsi ei ole ihan täysin terve.

Enpä usko, että olemme mitenkään erilaisia vanhempia. Alussa tietty vauva-aikana oltiin ihan ylitarkkoja vauvan kans. Mutta eiköhän muutkin esikoisen vanhemmat ole. Kakkosen kanssa rennommin.

vaadin lapsilta paljon...

7 v odotettiin esikoista...

Itse tunnen kaksi äitiä, jotka ovat saaneet lapsensa pitkien ja rankkojen hoitojen jälkeen. Kummankin kanssa puhuin paljon lapsettomuudesta ja tulevaisuuden toiveista ja visioista koskien lapsia, silloin kun mitään lapsia ei vielä ollut. Kovasti kumpikin puhui pitkästä hoitovapaasta ja " kaikkensa antamisesta" lapselle, jos sellainen heille suotaisiin...



Ja nyt, muutaman vuoden päästä, lapsi ei voisi enempää kiinnostaa (tai ainakin mulla sellanen käsitys on)! Ruinataan vähäistä omaa aikaa, lapsen takertavuutta, elämän vaikeutta lapsen kanssa... Ja kumpikin laittoivat lapsensa 11 kk:n iässä tarhaan hoitoon, että se siitä pitkästä kotihoidosta!



Mutta tämä siis vain mun kokemus kahdesta perheestä, tarkoitus ei todellakaan yleistää. Tekee vaan niin pahaa katsoa sivusta tällaista toimintaa, jossa pieni ja niin kovasti odotettu aarre on menettänyt hohtonsa niin pian. Tai siis ainakin näiden äitien silmissä.

Minua tehtiin 4 vuotta, ja siinä ajassa ilmeisesti odotukset kasvoivat vähän liian suuriksi... Kaikki oli niin tarkkaan ajateltu, että minun persoonalleni, siis minulle, ei ollut enää tilaa. Tein kaiken väärin, olin liian laiska ja tyhmä. Ja tyttö vielä kaiken lisäksi. Neljä vuotta minun jälkeeni syntyi kauan toivottu poika, ja hän on sitten saanut elämässä kaiken, mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa.



Eli omasta kokemuksesta sanoisin, että mikäli lapsi vastaa vanhempien kuvitelmia siitä millainen heidän unelma-lapsensa on, kaikki menee hyvin (ehkä vähän liiankin) ja lasta tosiaan hemmotellaan. Mutta jos taas lapsi onkin erilainen kuin vanhemmat ajattelivat... :(

Viimein kun lapsi saatiin maailmaan, niin aloin heti pelätä että jotain tapahtuu ja menetämme sen. Pelko pikkuhiljaa alkoi tulla ulos jatkuvana huutamisena, stressaamisena ja olin varmaan muiden silmissä maailman huonoin äiti. Esikoinen ei vieläkään osaa esim. varoa mitään tilanteita, koska on ylisuojeltu eikä päästetty näkyvistä lainkaan. Nyt toisen lapsen kohdalla kaikki on toisin. Lapsien käytöksessäkin huomaa selvän eron ja omasta mielestäni se johtuu minusta itsestäni ja miten olen suhtautunut vauva-aikaan.

Välipitämättömiä ehkä keskimäärin vähemmän lapsettomuustaustaisilla, koska uskoisin, että vahinkolapsella on isompi riski jäädä vaille kunnollista huolenpitoa.



Mietin itse aikanaan lapsettomuusvuosina että onkohan mulla liian ruusuiset unelmat siitä kun lapsettomuus loppuu. Ei ollut. Nautin äitinä olosta alusta asti hurjan paljon ja vaikka välillä on väsyttänyt tai rasittanut, ei koskaan ole tuntunut siltä, ettei äitiys ole minua varten. Ihan tavalliset rajat ym. meiltä löytyy. En ole ylisuojeleva. Ylirakastava kylläkin kuten kai suurin osa äideistä aina :)