Masentuneiden puolisot, kuinka jaksatte itse?

Meillä se on auttanut paljon. Ero oli lähellä ennen kuin mies tajusi tilanteensa.

On puhuttu aiheesta useasti, mutta ei ole asia edistynyt mihinkään. Ei taida haluta apua tai sitten ei usko että kukaan osaa auttaa. Enkä tiedä osaakokaan, itse ainakin olen neuvoton vaikka kuinka haluaisin auttaa.

Miehelläni on nyt takana raju vakava masennus ja itsemurha oli n. 2 tunnin päässä.. =/ Kylmät väreet menee kun ajatteleekin..



Lääkitys on oikeasti tärkeä!! Se ei muuta ihmisen persoonaa miksikään ja niitä voi ihan huoletta käyttää. Muuten tauti saattaa olla kuolemaksi. Masennus on sairaus siinä missä syöpäkin.



Masennus vain syvenee jos siihen ei hae apua. On hyvin pieni osa ihmisiä ketkä selviävät siitä ilman apua!! Ei ole häpeä hakea lääkitystä.



Hae sinä ainakin itsellesi apua, sekään ei ole turhaa. Saat hyviä näkökulmia ja ohjeita miten jatkaa elämää eteenpäin.



Onnea matkaan, molemmille!

hänellä ollut jo pitkään masennusta ja vuosien saatossa alan huomaamaan itsessäni samanlaisia piirteitä. Elämänilo hiipuu pikkuhiljaa (kulissit kyllä kunnossa), jatkuva väsymys, ei kertakaikkiaan jaksa tehdä mitään ylimääräistä. Kun yritän puhua asiasta, niin aina menee väittelyksi ja tiuskimiseksi. On todella raskasta, kun toinen ei joko tajua tai sitten halua ottaa mitään apua vastaan. Ja jos sitten " kerran vuodessa" tilanne kääntyy päälaelleen, että itse poden pahempaa pahaa oloa, niin johan sitten ihmetellään mistäs nyt tuulee. Hän ei ymmärrä miten vetää minua alas oman masennuksensa mukana.

...raskasta on...

Hienoa kuulla että apuakin on löytynyt kun on saatu lääkitys käyntiin. Itsekin pelkään välillä paljonkin että mies tekee jotain itselleen. Sitä en kyllä kestäisi. Ja välillä mietin sitäkin miten sitten syyllistäisin itseäni etten saanut häntä hoitoon. Mies epäilee ettei lääkäri ota edes vakavasti ja joutuu nolona lähtemään terveen paperit kourassa vastaanotolta. Olitteko muuten itse tukena siellä lääkärissä?

Kohtalotovereita olenkin etsinyt..



Välillä paremmin, välillä huonommin. Olen vielä sellainen, että otan helposti läheisten huolet omakseni vielä omieni lisäksi. :( Jotenkin tuntuu, että saa olla itse aina se positiivinen ja naurava ja tukeva puoli - mikä on tietysti hyvä asia, mutta kun itsellä on huono päivä, niin en haluaisi rasittaa miestä..



No mutta, kiellän masennuksen olemassa olon hyvinä päivinä ja huonoina.. se tulee väkisinkin vastaan.



Tsemppiä sinulle ja kaikille muille masentuneiden puolisoille!!



Itse en ole vielä mihinkään tukiryhmään uskaltanut lähteä, mites siellä? Mies ei täälläkään suostuu lähtemään hoitoon, kun " napit pistää pään sekaisin ja terapia ei auta" .. Hoh, ei siinä helposti tuon jukuripään mieltä muuteta.



Rankkoja on myös käyttäytyminen, siis sellainen aggressiivisuus ja viha (ei minua kohtaan), ei minkäänlaista malttia, pienetkin asiat tuntuu isoilta hänestä yms.. Yritän muistaa, että kuuluu tähän juttuun, mutta olen itsekin sen verta itsekäs, että vaadin huomiota itsellenikin.



Lapsia meillä ei ole.

Pari faktaa, jotka voit luvata miehelle:



a) Lääkäri ottaa varmasti vakavasti. Ei tarvi edes osata selittää oloaan sen kummemmin kuin, että " taidan olla masentunut" . Kyllä se lääkäri sitten kysyy loput.



b) Lääkkeistä ei mene pää sekaisin eikä niihin kehity riippuvuutta. Tosin ne auttavat vasta 2-3 viikon pästä kunnolla mutta uni paranee jo aiemmin. (meillä mies lähes tulkoon sammui ekana iltana!)



Varautukaa itse esim. siihen, että mies ei välttämättä halua minkäänlaista kosketusta ainakana lääkityksen alkuvaiheessa. Joskus tuntui, että " kohta se oksentaa olkapääni yli" kun menin halaamaan. Toinen vaan seisoi tikkusuorana.. Se oli kamalaa..



t. 4

Psykologian opiskelijana (tosin en " oikeana" opiskelijana, mutta toivottavasti joskus) on valitettavasti joutunut kohtaamaan myös lääkkeiden nurjat puolet. Lisäksi moni tuttavani on masentunut ja kertonut vaikutuksista. Mies pelkää sitä, että saattaisi potenssia heikentää, lääkitys siis. Se häntä pelottaa varmaan melkein eniten. Ja todella ajattelee, että persoona muuttuu. Itse olen eri mieltä siitä, että lääkkeitä ei tulisi käyttää, mutta onhan se totta, että jollain lailla " persoona" muuttuu (siis esim. parempaan suuntaan). Lääkkeet voivat myös aluksi pahentaa oloa ja ensimmäiset kokeillut eivät toisetkaan välttämättä sovi.



Mutta olen kyllä lääkintä- ja terapiahoidon kannalla. Mies on vielä opiskelija, niin pääsisi opiskelijaterveydenhuoltoon. Joskus kävikin pari kertaa, mutta hänestä se oli hyödytöntä...



HUOKAUS.