Kun on tuo ketju oletko onnellinen nyt, äitinä, niin mietin että

Joko rakastaa (hallitsee, tukahduttaa, ahdistaa) " liikaa" tai sitten ei ns. lainkaan (ei välitä tekemisistäni, koska niin on helpompaa).



Rakastan toki äitiäni, mutta täytyy myöntää että traumoja on. Koskaan en ole tuntenut olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Aina on löytynyt joka asiasta jotakin valittamista.

Vasta pari vuotta sitten (olen kolmekymppinen) heräsin siihen, että eihän minun tarvitse saada äitini hyväksyntää. Olen aikuinen ihminen, joka tekee itse omat valintansa ja päätöksensä. Tämän kerroin hänellekin, ja nyt on helpompaa kun olen ottanut asenteen, että kukaan ei voi määrätä minun elämästäni!

... äiti halailen ja pussailen lastani kokoajan ja olen siitä ikionnellinen. Äitiys on ihanaa :)

Meidän äiti oli aina niin väsynyt ja masentunut. Piti varoa ettei suututa sitä, koska se sai silloin mahtavan marttyyrikohtauksen. En muista sellaista aikaa, että olisin ollut äidin kanssa läheisissä ja turvallisissa väleissä. Tunsin enemmänkin että olen vastuussa äidin kestämisestä.



Nyt aikuisenakin edelleenkin varon aiheuttamasta pahaa mieltä. En juuri koskaan kerro äidille mitään todellisia ongelmiani. Olenkohan koskaan lapsena ja nuorena kertonut ensimmäistäkään murhettani äidille tai sen puoleen juuri kenellekään muullekaan, koska isä oli etäinen ja kriittinen hahmo.



Olen myös miettinyt, että rakastanko äitiäni. Kai jollain tasolla? Ainakaan en tykkää halata sitä. Oman lapsen kanssa halitaan päivittäin monenmonta kertaa. Juuri pari päivää sitten mietin, miten sääli on, ettei se vanhempana muista ainuttakaan niistä auvoisista halihetkistä. En minä ainakaan muista mitään sellaista siitä ajasta kun olin 3 vee.