Mulle iski tanaan tosi vahvana tajuntaan, et minakin kuolen joskus samoin mies ja lapset. Mietin jaako joku suremaan, saanhan kuolla ekana jna Ihan kauhee olo.

nauttia elämästäsi ja läheisiesi seurasta. Et halua kaltaisekseni, joka miettii asiaa päivittäin ja on täysin lamaantunut kykenemättä elämään sitä vähää aikaansa täysillä.



Carpe diem!

Yhtäkkiä vaan poissa. Tavarat paikoillaan, mutta ihminen ei enää. Joskus kadulla jollain on sama kävelytyyli tms, katson pitkään ja tavoitan muiston. Omaa kuolemaa pelkään nyt kun lapset ovat pieniä. Kunpa saisi heidät aikuisiksi. Mieheni kuolemaa en osaa niinkään kuvitella.

tulee välillä sellaisia putkia, että murehdin ja oikeasti pelkään kauhuissani noita asioita.

Saan itselleni aikaan jopa fyysisiä oireita. Eilen jouduin nousta sängystä ylös kun ajattelin kuolevani, ruumis värisi ja sydän tuntui jättävän lyöntejä väliin.

Uskon vielä kaiken lisäksi Jumalaan, ja saankin paremman olon aina rukoilemalla, mutta on kurjaa kun en jotenkin vain aina " tajua" sitä ettei kuolemaa tarvitse pelätä.

Minäkin mietin joskus kuolemaa niin, että ihan ahdistaa. Muistan jo pienenä, 6-7 -vuotiaana joskus pelänneeni nukahtamista, jos vaikka kuolenkin yöllä.



Kuolemaa ON ahdistava ajatella, koska kukaan ei oikeasti tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

toisille vähän ennemmin ja toisille myöhemmin. Kokemus on ihan sama. Onhan se kauheaa tajuta että lakkaa olemasta. Tuo on ihan normaali tunne ja se pitää käydä läpi, kaipa sitä aikuistumiseksi sanotaan. Kyllä se siitä laimistuu, sen kanssa ei pidä eikä voi elää koko ajan. Jos se jää päälle niin on jotain huonosti.

Viimeisen merkinnän sain päivämäärälle 31.12.2060. Olipa karu tunne, kun tajusin että olen silloin 86-vuotias! Ja että pieni tyttönikin on jo 57 v. :/

Minä tiedän mihin menen kuoleman jälkeen, olen sovinnossa Jumalani kanssa. Toki haluaisin elää ainakin siihen, kun lapset ovat aikuisia, mutta jos se ei ole Taivaallisen Isän tahto, niin kuolen sitten aiemmin.

Se on jotenkin naurettavaa, miten se oma kuolevaisuus yhtä-äkkiä iskee tajuntaan. :) Mutta elämään kuuluu myös kuolema, minkäs sille mahtaa. Toivon kyllä, että itse eläisin vielä monta monta hyvää vuosikymmentä. Erityisesti pelkään sitä, että kuolisin liian aikaisin, lasten ollessa vielä pieniä. Odotan myös mummoutta jostain syystä tosi paljon, vaikka olenkin vasta kolmea kymppiä lähentelemässä! :)

ap:lle taisi iskeä kolmenkympin kriisi :-)