ONKO TOTTA " ekana parisuhteessa rakastetaan ja kun alkaa se arki niin sitten on vaan riippuvainen toisesta" ??????

No en mä tunne olevani tässä suhteessa mitenkään riippuvainen tuosta miehestä. Rakastan häntä edelleenkin ja haluan olla yhdessä hänen kanssaan. Yhdessä ollaan oltu yli 7 vuotta ja yksi lapsi on. Kait sitä jollain tapaa tuohon toiseen tottuu ja hänen läsnäoloonsa, mut en siitä mitenkään riippuvainen ole. Pärjäisin kyllä ilman häntäkin jos tunteet (rakkaus) tästä lopahtaisivat ja kuolisivat pois.

Ei rakkaus kuitenkaan välttämättä mihinkään häviä pitkässäkään suhteessa jos suhteesta pitää huolta.

menee kyllä ohi :)

En millään suostu uskomaan, että hyvässä parisuhteessa se rakkaus minnekään katoaisi, se muuttaa toki muotoaan, mutta ei se minnekään katoa.

ensin parisuhteen alussa RAKASTUTAAN joka on aivan eri asia kuin rakastaminen. Rakastamisesta on kyse sitten kun se arki astuu kuvioon ja elämä tylsistyy. Se on rakastamista että haluaa siitä huolimatta elää juuri sen tietyn tyypin kanssa ja tylsistyä yhdessä...

Me ollaan oltu ja asuttu miehen kanssa kimpassa opiskeluajoista, kohta 14-vuotta :). Edelleen ollaan yhdessä koska rakastetaan toisiamme. Lapsia on yksi ja toisen tekemisestä kinataan.



Se mua ihmetyttää mikä se arki on joka rakkauden vie mennessään ja muuttaa yhdessäolon tavaksi? Eikö se vielä ole meitä kiinni saanut? Me tosin enemmän tai vähemmän aktiivisesti taistellaan sitä arkea ja uriin juuttumista vastaan. Matkustellaan paljon, harrastetaan sekä yhdessä, että erikseen, koitetaan löytää aikaa vain meille kahdelle ja tehdään kaikkea kivaa kolmistaan.

Tottakai rakkaus on riippuvaisuuttakin, mutta en näe, että se olisi negatiivista. Rakkaushan on kauneimmillaan silloin kuin alkuhuuma on ollut ja mennyt, on kasvettu yhteen, halutaan olla yhdessä ja kaiken taustalla on syvä ymmärrys ja ystävyys. Minusta kauneinta rakkautta näkee vanhojen ihmisten välillä, jotka ovat toisiaan kantaneet vuosikymmeniä ja seisovat rinnakkain myös vanhuudessa.

Alussa ollaan rakastuneita, joka myöhemmin muuttuu rakastamiseksi. Ja tottakai rakastamastaan ihmisestä on aina jollainlailla riippuvainen.



Mutta se alkuhuuma ei ole rakastamista.

Me ollaan miehen kanssa oltu parin kk kuluttua 8 vuotta kimpassa ja edelleen ollaan rakastuneita ja rakastetaan toisiamme ja neljää lastamme. Meillä parisuhde toimii erittäin hyvin. Meillä on koko ajan kaikenlaista meneillään. Jos ei uutta lasta tulossa, niin sitten on rakennettu talo (tosin kuopus ja talo valmistuivat aikalailla samaan aikaan...) ja muutenkin on lasten kanssa touhua että ei tässä ainakaan tylsistymään pääse. Silti molemmilla myös omia harrastuksia ja ystäviä. Järjestelyä tämä elämä " suurperheessä" vaatii että kaikkea omaakin ehtii tekemään, mutta toimivaksi on homma saatu.

Nytkin muutama yhteinen projekti mielessä ja näyttäisi siltä että pari seuraavaa vuotta jatkuu kiireen merkeissä, mutta toki niin että silloin tällöin aikaa rauhoittua ja helliä toisiamme ja lapsia hemmotella myös. Niin kaipa tämä meilläkin sitä arkea on, mutta niin ihanaa ja mukaansa tempaavaa että ei ole ehtinyt toiseen kyllästyä.

Ja riippuvainen en tunne olevani, sillä tarpeen tullen tulisin toimeen myös ilman miestäni.

josko tää sitten meillä mättää :(



ja läheisiä jotka voisivat lapsiamme hoitaa ei ole lähimaillakaan paitsi miehen äiti joka on alkoholisti ja hän ei lapsiamme sen takia hoitaa saa!





mulla vaan tullut 1 vuoden aikana nyt tunteet, että haluaisin pois tästä tai pääni sanoo POX!