Pitäisikö jo raskausaikana tuntea suurta rakkautta sikiötä/vauvaa kohtaan? Mä en tunne mitään

Kaikki äidit eivät edes lapsen synnyttyä tunne " suurta rakkautta" pientä lasta kohtaan, se äidinrakkaus kyllä tulee sieltä myöhemminkin ajan kanssa.

Nyt ajattelen että jos tulisin uudelleen raskaaksi niin ehkä se olis jotenki ' liikuttavampaa' nyt kun jo tiedän miten lastaan voi rakastaa. En tuntenut mitään pyörryttävää äidinrakkautta edes silloin kun näin lapseni ensimmäisen kerran ...ensimmäisen puoli vuotta kesti se rakkaus kasvaa. Siis tottakai rakastin sitä vauvaa, ja hoidin parhaani mukaan. Mutta se hykerryttävä rakkaus mitä täällä palstoilla hehkutetaan tuli vasta myöhemmin.

En " rakastanut" esikoista kun odotin häntä. En tuntenut lämpimiä tunteita etukäteen, odotin vain vauvaa syntyväksi. Ja mikä " hirveintä" , en rakastunut vauvaan ensi silmäyksellä! Se ei tuntunut omalta, se ei tuntunut miltään. Tunsin vain vahvaa suojelunhalua, mutta en rakkautta. Rakkaus kasvoi pikku hiljaa, kuukusi kuukaudelta.



Ja kyllä, esikoinen 2,5v. on minulle rakkainta tässä maailmassa (miehen kanssa). Tulevaa vauvaa, rv 16 menossa, en totta tosiaan rakasta vielä.

Ajattelen vauvaa lämmöllä ja liikutun ajatellessani. Olen kiintynyt vauvaan, mutta rakkaus on ehkä turhan vahva sana. Siis voinko varsinaisesti rakastaa vauvaani vielä, kun en tunne häntä enkä ole edes nähnyt muuten kuin ultrassa?

Puhun kyllä joskus vauvalle että " pieni rakas" jos olen oiken hempeällä päällä :)

raskausaikana muistan koulumatkalla yhtäkkiä ajatelleeni että jestas sentään, tää sikiö mun mahassa on nyt ihan oikeesti se mun oma lapsi. että kun aina ajattelee että sitten kun on oma lapsi niin sen eteen tekee varmasti ihan mitä tahansa, niin tää pikku pötkylä nyt on se mun _se_ ihminen. tiedostin siis asian, mutten erityisesti tuntenut sitä.



vastasyntyneenäkin vauvaa katseli vähän siihen malliin että jaaha, tuollainen, aika kiva. mutta sitten ihan tuosta vaan se rakkaus ilmestyi. jotenkin se syntyi sen yhdessä olemisen ja läheisyyden kautta. ja siitä että oikeasti tunsi sen lapsen, oppi tietämään kuka se on. raskausaikanahan siitä on vain hämäriä arveluita.



esikoislapsen kanssa koko homma on niin uusi että minusta ap:n kuvailema tunne on enempi vakio kuin poikkeus (tervejärkisillä ihmisillä).

etenkin esikoista odottaessa tuntui miten nyt sanoisi, etäiseltä koko raskaus, ja vauvan liikkeet tuntuivat melkein häiritseviltä, vaikka raskaus olikin erittäin toivottu ja pitkään yritetty. Ja kun esikoinen syntyi ihmettelin vauvaa muutaman päivän, että mikä " alien" tuo on ja mistä se tuohon ilmestyi? ;-) Mutta kyllä se äidinrakkaus sieltä esiin ilmestyi kun mieli ymmärsi, että omaksi tämä lapsi on annettu, eikä sitä oteta pois.

et hassua, et en sillon kun poika oli vielä mahassa niin " älynnyt" rakastaa sitä, kun nyt se on rakkain mailmassa. Jotenkin sitä on vaikea käsittää, mutta kun ei sitä lasta tuntenut, tiennyt minkälainen se on niin ei sitä osannut rakastaa. Tosiaankin odotti vaan sen syntyvän. Ja jos se nyt menis takasin mahaan niin sitä rakastais ihan täysillä...vaikea sanoin selittää...

itkin kun kuulin ensimmäiset sydämensykkeet... juttlin ja lauloin masulle, uin kirjaa ja muutenkin rakastin syvästi

-tämä sama

kyllä minä ainakin tunsin suurta ja.