Lue keskustelun säännöt.
Onneksi hain apua!
15.01.2007 |
Ihan pakko purkaa vähän sydäntä vaikka tämä ei ehkä olekaan paras mahdollinen foorumi siihen. Toivon kuitenkin saman kokeneita tai muuten asiaan vihkiytyneitä kommentoimaan.
Homman nimi on se, että ole ollut todella masentunut. Ehkä jopa puolet elämästäni olen ollut vähän alamaissa mutta en ole koskaan hakenut apua, enkä sitä saanut. Nyt kaiken pitäisi olla kunnossa: On lapsi (ihana 2vee), toinen tulossa rv26, rakas ja hyvä mies, oma talo, ystäviä, terveyttä... kaikki päällisin puolin siis kunnossa.
Mutta minä en vaan jaksa. Viime keväänä tein kahta osa-aikaista työtä ja hoidin lasta kotona. Päälle pääosa kotitöistä ja halu olla täydellinen äiti, vaimo ja ystävä. Paloin loppuun ja itkin viikon saamatta aikaan mitään. En jaksanut hakea apua vaan luotin, että kesä hoitaa. Ja hoisi se aika hyvin, jaksoin jouluun asti kahta osa-aikaista työtä, lapsen hoitoa, kotitöitä ja sitä täydellisyyden tavoittelua.
JOulun aikaan sairastuin sitkeään flunssaan ja se katkaisi tämän aasin selän. Romahdin ja masennuin totaalisesti mutta sinnittelin jotta olisi kiva sukujoulu, mukava uusivuosi ja vielä lapsen synttärit siihen päälle.
Syntymäpäiväjuhlista en muista juuri mitään, olin niin ahdistunut. Ja seuraavana päivänä romahdin kotona lapsen kaataessa maitomukin vahingossa.
Löin lasta ja huusin, huusin ja huusin niin kauan, että tärisin keittiön nurkassa aivan horkassa. Pyysin apua ja huusin kun en osannut muutakaan. Lapsi tietenkin pelästyi aivan kamalasti ja meni pitkään että sain lapseni rauhoittumaan. Tästä tietenkin tuli entistä kamalampi olo ja vaivuin rankkaan itsesääliin.
Soitin neuvolaan ja itkin. Juttelin kätilön, lääkärin ja lopulta psykologin kanssa ja sain apua. Jo pelkästään se, että joku kuunteli ja sanoi, että näin voi käydä, että en ole huono äiti ja että tästä selviää ja saan apua, tuntui mahtavalle. Itkin monta päivää ja koko vviime viikonlopun nukuin kun mummi otti lapsen pariksi päiväksi.
Mies tukee minua mahtavasti, tekee kotityöt pitkän työpäivän päätteeksi ja nyt saan kotiin perhetyöntekijän aina kun tarvitsen. Aika psykologille on varattu ja koko neuvola tsemppaa minua. Koetan olla syyllistämättä itseäni kun huusin viattomalle lapselle. Koetan jaksaa sen ajatuksen kanssa, että kohta näitä lapsia on kaksi enkä tiedä miten jaksan.
Mutta päivä kerrallaan saan apua, saan levätä ja puhua. Se tuntuu hyvälle ja jaksan ehkä sittenkin uskoa siihen, että voimistun ja paranen siihen mennessä kun toinen lapsemme syntyy. Mies pitää talvilomansa ja täyden isyysloman silloin ja on apunani. Lisäksi saan silloin sitten lääkityksen jos tunnen, että vielä tarvitsen.
Onko muita joille on käynyt näin? Neuvolapsykologin mukaan tämä on todella yleistä. Että äiti masentuu odotusaikana. Minulla ajatellaan olevan osittain synnytyksen jälkeistä masennusta joka on vaan jäänyt hoitamatta ja nyt sitten työn menetys, läheisen kuolema ja tämä uusi raskaus yhdistettynä siihen sekä täydellisyyden tavoitteluun koitui kohtaloksi.
Olen toisaalta onnellinen, että näin kävi, koska nyt tuntuu paremmalle kuin aikoihin. En ole jaksanut iloita mistään, en nauraa ihanan lapseni touhuille, en nauttia omasta ajasta, en mistään. Kaikki on ollut harmaata ja vaikeaa. Vaikka nyt olen herkkänä ja itken vähän väliä, tuntuu hyvälle kun yleensä tunnen jotain ja niin monet ihmiset ovat tukenani. Lapseni on kuitenkin minulle tärkeintä mitä voi olla (saimme hänet pitkien lapsettomuushoitojen päätteeksi) ja tämä uusi tulokas tietenkin myös erittäin tärkeä. Siksi haluan kuntoutua.
En edes oikeastaan tiedä miksi kirjoitan tänne, ehkä siksi, että saan tehdä sen nimettömänä ja purkaa itseäni. Olen iloinen jos joku jaksaa kommentoida ja/tai kertoa omista selviytymiskeinoistaan...
Kiitellen itkuinen äiti
Kommentit (11)
Osittain kertomasi kuulostaa tutulta. Olen vuoden päivät jahkaillu pitäiskö mun hakea joltain taholta jotain apua. Syviä uupumisjaksoja on vuoden aikana ollut muutamia, kestoltaan parikin kuukautta. En ole saanu aikaseks tehdä asialle mitään. Odotan että aika korjaa tilanteen. Nyt mulla on niin ihana mies, että hänen ansiosta jaksan päivästä toiseen, kun masennus iskee. Tällä hetkellä kaikki tuntuu olevan hyvin, mitä nyt välillä menetän hermoni lasten kanssa turhan herkästi... Siitä poden todella huonoa omatuntoa, mutta asialle en voi mitään. Olen kahden pikkuisen yh, eikä lasten isä välitä paskan vertaa olla hoitoapuna, vaikka todella kaipaisin kahdenkeskeistä aikaa miesystävän kanssa. Mulla on myös hyvä ystävä joka sairasti vakavaa masennusta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Sitä jatkui kun hän tuli uudelleen raskaaksi. Sai kuitenkin neuvolasta apua ja on nyt onnellinen perheenäiti (nuorempi nyt puolivuotias). Joten ota kaikki apu vastaan mitä saat! Ja voimia! Mä olen nössö ja oletan, että mun tilanne paranee itsellään, kun lapset kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin ajattelin vielä viime keväänä, että olen niin vahva ja järkevä, jaksava ihminen, että selviän levolla ja hammasta purren. Kesä kun oli niin ihana niin näin kävikin. Tiettyyn pisteeseen asti. Ymmärrän ja allekirjoitan juuri tuon huonon omatunnon ja pahan olon joka johtuu lapselle rähjäämisestä. Meilläkin lapsi on niiiiin kiltti ja fiksu tapaus, eikä edes oikeastaan uhmassa. Aivan totaalisen turhaan siis olen hänelle huutanut ja se lyönti oli minulle itselleni viimeinen pisara.
Tämä on kamalaa mutta ainoa oikea mitä voin tehdä. Että myönnän rehellisesti etten selviä enää näin. Varmasti osaksi tämä on sitäkin, että olen yrittänyt liikaa, mutta minkäs luonteelleen tekee... Kaiken haluaa olevan hyvin ja täydellisesti ja kun voimia siihen ei ole, menee loputkin kun vaan yrittää ja yrittää.
Mullakin kaikki on alkanut uupumisella ja sillä, että ei jaksa kiinnostaa mikään. Toivon, että sinä jaksat ja pääset jaloillesi minua helpommin mutta puhu herkästi asiasta vaikka neuvolassa jos tuntuu vähänkin ettet selviä. Minä karsastin ajatusta, että puhuisin neuvolassa koska en oikein tuntenut sitä tätiä parhaaksi mahdolliseksi. Mutta kriisissä kun soitin hänelle, hän osoittautuikin oikein enkeliksi ja pisti tuulemaan puolestani vakuuttaen, että en jää yksin. Enkä ole jäänyt. Ja jo se antaa voimia.
ap
Osittain kertomasi kuulostaa tutulta. Olen vuoden päivät jahkaillu pitäiskö mun hakea joltain taholta jotain apua. Syviä uupumisjaksoja on vuoden aikana ollut muutamia, kestoltaan parikin kuukautta. En ole saanu aikaseks tehdä asialle mitään. Odotan että aika korjaa tilanteen. Nyt mulla on niin ihana mies, että hänen ansiosta jaksan päivästä toiseen, kun masennus iskee. Tällä hetkellä kaikki tuntuu olevan hyvin, mitä nyt välillä menetän hermoni lasten kanssa turhan herkästi... Siitä poden todella huonoa omatuntoa, mutta asialle en voi mitään. Olen kahden pikkuisen yh, eikä lasten isä välitä paskan vertaa olla hoitoapuna, vaikka todella kaipaisin kahdenkeskeistä aikaa miesystävän kanssa. Mulla on myös hyvä ystävä joka sairasti vakavaa masennusta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Sitä jatkui kun hän tuli uudelleen raskaaksi. Sai kuitenkin neuvolasta apua ja on nyt onnellinen perheenäiti (nuorempi nyt puolivuotias). Joten ota kaikki apu vastaan mitä saat! Ja voimia! Mä olen nössö ja oletan, että mun tilanne paranee itsellään, kun lapset kasvaa.
[/quote]
Kuopuksen vauva-aikana tuli kuukausittain hänen kanssa käytyä läpi asioita. Nyt on kurjaa, kun lapset sen verran isompia ettei neuvola ole kuin vuosittain. Tiedän kuitenkin, että häneen otan yhteyttä jos tuntuu, ettei enää jaksa. Hyvä että laitoit kokemuksiasi tänne, koska nää on sellasia juttuja mitä ei ystävienkään kesken tule käsiteltyä (kai sitä haluaa pitää " täydellinen" äiti-kulissia). Onneks olen itselleni löytäny ymmärtäväisen miesystävän, hänelle tulee purettua näitä " ongelmia" . Jaksuja teille! 6
Jätin masennuksen hoitamatta ja sen jäljet näkyvät esikoisessani tänä päivänä. Halusin olla täydellinen äiti, mutta en kyennyt. Ole onnellinen, että " heräsit" ajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jopa ravistellut kumpaakin lastani vauvoina. Mistään en ole saanut apua, vaikka olen hakenut.
Tänäänkin löin yksivuotiastani... Hävettää.
Nim. Saman kokenut, lapsissa ei kuitenkaan näy??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulemma minulla ei ole tarvetta terapiaan. huoh...
12
Hyvä kun joku otti näin " ttulenaran" mutta voisin myös veikata että yleisen asian. Minullakin on pinna palanut jne. purkanut pahaa oloani ja voimattomuuttani lapsiin. Miten se onkin niin vaikeaa hakea apua silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Mieskään ei kerta kaikkiaan ymmärrä, haukkuu vaan hulluksi : (
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni totaalinen loppuun palaminen tapahtui viime kesänä. Monen vuoden ajan jatkunut stressi mursi minut täysin. Se oli vaan yksi päivä ja koko elämä oli päättyä.
Olen nyt ollut 7 kk sairaslomalla ja alan olla taas hyvissä voimissa ja elämä on paremmin kuin vuosi kausiin tai koskaan! Alun paraneminen oli raskasta ja jokainen päivä oli taistelua, mutta taistelu kannattaa. Vaikeinta oli ajatustenhallinta: ei ole voimia mutta silti alitajuisesti jokin pakottaa tekemään jotakin. Eli pysähtyminen ja rauhoittuminen oli vaikeinta. Mutta nyt nautin vaan olemisesta ja vapaa-ajasta=) Nyt vasta olen tajunnut mitä terapeuttini tarkoitti ohjeilla, anna itsellesi aikaa... Loppuunpalamisesta paraneminen todellakin vaatii aikaa ja paljon!
Hyvät tosiaan, että hait ja sait apua. Nyt on tärkeää huolehtia omasta jaksamisestasi ja hoitaa itsesi kuntoon. Ehkä osaat seuraavalla kerralla tunnistaa pahan olosi paremmin ja haet apua aikaisemmin jos tarve vaatii?