Olen ihan onneton tapaus. En vieläkään tiedä miksi haluan " isona" ja olen sentäs jo 35v.

Tai vaikka se työ olisikin, opiskelun aikana voi joutua noihin tilanteisiin, mistä et pidä. Mutta olisiko mahdoton ajatus yrittää voittaa nuo pelot? Olin itse ennen tosi piinallisen ujo, punastelin paljon, ääni ei kantanut, kurkku kuivui kasaan jne. Mutta harjoitus tekee mestarin, olen jopa esiintynyt lavalla 500 ihmiselle.



Teatteriharrastuksen kautta sain itsevarmuutta, vaikken heidän näytöksissään koskaan esiintynyt yleisölle. Mutta harjoitukset vahvistivat minua. Sitten kävin esim. suggestopedisiä kursseja kansalaisopistossa, jossa pienessä ryhmässä puhuttiin meille kaikille vierasta kieltä, n. 10 ihmistä oli ryhmässä, virheistä ei rangaistu.



Pikku hiljaa ja hissukseen. Sitten tein esitelmiä ryhmätöinä, lopulta kykenin yksin esittämään.



Vieläkin minulla on sellainen ongelma, että esitys pelottaa ja maha menee sekaisin, mutta pidän käsilaukussa varalla imodiumia sekä suklaapatukkaa (sen syön jos verensokeri laskee yllättäen) ja olen näiden kanssa pärjännyt aika hyvin.



Auttaa myös se, jos mietin, mikä on pahin mahdollinen mitä voi käydä. Usein se ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kamala juttu ja se rauhoittaa minua, kun tietää, ettei se ole maailmanloppu jos menee vikaan.



Tämä uusi uskaliaisuus on auttanut myös sosiaalista elämääni. En istukaan enää yksin lounaalla, vaan minulla on seuraa ja esim. tänä viikonloppuna kaksikin kollegaa on soittanut minulle kotiin, mitä en olisi voinut kuvitellakaan aiemmin tapahtuvan.

Kyllä minä olen kovasti yrittänyt voittaa pelkojani. Tiedän että maailma ei kaadu jos jotain hassusti sanonkin tai hieman tärisyttää. Mutta kuten varmaankin tiedät, nämä ovat todella vaikeita asioita voittaa. Olen tietysti ajan mittaan tullut tietyssä määrin rohkeammaksi mutta lisää varmuutta ja rohkeutta kaipaisin. Ihmismieli on kummallinen kapistus.

T: Hiiru