Onnellinen parisuhde -ketjusta tuli surullinen ajatus mieleen: Minä en vilpittömästi ihaile miestäni.

Minä kyllä rakastan miestäni. Ihailenkin jossain asioissa (mm. töidensä suhteen on ihailtava persoona ja olen hölmön ylpeä hänestä siinä suhteessa :)...), mutta en meidän välisessämme suhteessa.



Juuri nyt olen ihan kypsä koko tyyppiin. Tai en koko tyyppiin, vaan niihin samoihin asioihin kuin viimeiset 10 vuotta olen ollut. On joustamaton omaan napaansa tuijottaja (ei lasten suhteen, mutta minun suhteeni), jonka empatiankyky on +-0 tasoa (tyyliin minä kerron olevani väsynyt: vastaus on " no mä olen kyllä kanssa väsynyt" ).



Mitä useampi vuosi tässä tulee taakse liitostamme, sitä enemmän on hetkiä, joita en vaan nyt kykene antamaan anteeksi. Pikkuasioita toisaalta, mutta kuitenkin isoja.



Joinain päivinä lähinnä itkettää ajatus, että olen tosiaan sitoutunut olemaan tuon ihmisen kanssa loppuelämäni. Miksi oi miksi en rakastunut johon kuhun oikeasti aikuiseen ihmiseen?



Paljon ei auta, jos hankkii yhteistä aikaa, kun arki on pääasiassa erittäin veemäistä. Mies narisee, kitisee, vikisee ja murisee milloin mistäkin. Ymmärtää vain omat työnsä, ei minun. Omat menonsa, ei minun. Omat kiireensä, ei minun. Ja on ihan oikeasti v*ttumainen persoona.



Pohdin tänä aamusta (kuunneltuani väsyneenä valvotun yön jälkeen puolison huutoa puhelimesta bussissa), että tätä tämä on ollut jo pitkään. Minä sitten kompensoin tilannetta sillä, että ihastun hetkeksi mukaviin työkavereihin. Mitään en koskaan tee, uskoton en olisi ikinä, eivätkä kohteet takuulla tiedä teini-ihastumisistani. Ja tuo ei aivan varmasti tilannetta paranna.



Erota en halua, mies ei suostu lähtemään pariterapiaan. Mitäs tässä sitten. Kärsin seuraavat 10 vuotta...



Onhan onneksi hyviäkin asioita, mm. seksi on hyvää, huumorintajut samanlaiset jne. Mutta siinä se melkein onkin.