G:Koetko, että olet aloittanut aikuiseksi kasvun vasta saatuasi lapsia?

Mutta kyllä lasten saaminen on kovasti sitä prosessia vauhdittanut.

Olin vastuuton, työni hoidin mutta rahat meni kurkusta alas, huomisesta ei niinkään väliä-asenne. Mutta pitihän sekin elää, nyt tyytyväinen kotiäiti joka oppii/kasvaa jokapäivä :)

mm. suhdetta vanhempiin.

vanhempia eli väsymystä, huolta ym. Itsetuntoni myös parani. Opin olemaan onnellinen tavallisesta arjesta (en aina).

Hakeuduin terapiaan niiden vuoksi.



Olen muuttanut 16-vuotiaana yksin ja ollut liiankin järkevä. Nyt opettelen ehkä enemmänkin tuntemaan itseäni ja olemaan armollisempi kuin tulemaan aikuiseksi. Niin ja opettelen tajuamaan, ettei aikuisena oleminen olekaan niin kamalaa ja pelottavaa.

vaikka olin aina ollut sellainen kiltti naapurintyttö (paitsi sen yhden vuoden ajan, kun sitten seukkasin ääliön kanssa, joka on siis lapsen isä)



mutta siinä tuli mulle pikapaluu siihen kiltin tytön rooliin. vastuuta ehdottomasti enemmän. ja epäitsekkyyttä lisää...

...joskus vois ajatella itseäänkin.

Kaikki ärsyttää, suututtaa, mikään ei ole koskaan hyvin.



Suhde vanhempiin... Niin. Aikoihin ei ole ollut näin huonona, ehkä juuri joskus sillon 13-vuotiaana.

Ja suhteet ystäviin, täysin katkolla. Kenelläkään ei ole aikaa tai halua tavata, koska " joudun" olemaan aina lapsen kanssa. ...siinäpä se kierre ärtymykseen olikin.

Kävin läpi pahan kapinavaiheen yläasteikäisenä ja huomasin sen seurauksena millainen paikka maailma onkaan. Naiivi asenne elämään muuttui realismiksi ja opin arvostamaan niitä elon pieniä hetkiä. Opin myös tuolloin priorisoimaan asiat omassa elämässäni.

Olisi ehkä ollut mukavaa elää kuplassa vielä vähän aikaa...



Koen siis olleeni aikuinen, mutta toki oma lapsi tuo aina elämään uusia ulottuvuuksia ja lisää opittavaa. Saathan yhden roolin lisää, äidin roolin.

muutin nuorena pois kotoa ja jo sitä ennen jouduin aikuisen rooliin. Terapiaa käyn minäkin nyt läpi.

-ap

Vierailija:

Hakeuduin terapiaan niiden vuoksi.

Olen muuttanut 16-vuotiaana yksin ja ollut liiankin järkevä. Nyt opettelen ehkä enemmänkin tuntemaan itseäni ja olemaan armollisempi kuin tulemaan aikuiseksi. Niin ja opettelen tajuamaan, ettei aikuisena oleminen olekaan niin kamalaa ja pelottavaa.

henkisesti taidan olla samalla tasolla kuin teinini. Ja ikää 41v. Ulkokuori saattaa rupsahtaa mut henkinen taso on ja pysyy;)

että olet jonkinlaisessa risteyskohdassa ja jos nyt haet muutosta asiaintilaan ja alat tekemään töitä itsesi kanssa, saat suunnan käännettyä! :) Tuntemuksesi ovat tuttuja minullekin ennen terapiaani.

-ap

Vierailija:

Kaikki ärsyttää, suututtaa, mikään ei ole koskaan hyvin.

Suhde vanhempiin... Niin. Aikoihin ei ole ollut näin huonona, ehkä juuri joskus sillon 13-vuotiaana.

Ja suhteet ystäviin, täysin katkolla. Kenelläkään ei ole aikaa tai halua tavata, koska " joudun" olemaan aina lapsen kanssa. ...siinäpä se kierre ärtymykseen olikin.

Vaikka vanhemmat eivät minulle mitään vastuuta varsinaisesti antaneetkaan tunsin, että ole koulussa ja iltapäivällä vastuussa siskosta, koska olin vanhempi, toisaalta koin huonoa omaatuntoa miksi sairastunut en ollut minä, joka olin jo taisteluni vanhempien kanssa käynyt. Omat terveet lapset sitten olivatkin helpotus ja samalla aikuistunut siskokin jo piti itsestään parempaa huolta.

Muutos idealistisesta ja radikaalista hippitytöstä nykyiseen vastuuntuntoiseen ja kaukokatseiseen äiti-ihmiseen on melkoinen. En välttämättä haluaisi olla näin aikuinen kuin olen, mutta lasten vuoksi on oltava.

Jouduin ottamaan vastuuta isästäni tosi nuorena. Sen lisäksi äitini muutti väliaikaisesti pois kun olin 9kk ja tuli kotiin uuden lapsen kanssa. Siitä asti vaihtuvia hoitajia. Olen aina ollut tosi iloinen ja pirteä, menestyväkin, kunnes ahdistus kasvoi liian suureksi ja vauva-ajan väsymys romahdutti niin, että hakeuduin terapiaan.



Vieläkin taistelen vanhojen haamujen kanssa, mutta kyllä elämään on tullut ihan uudenlaista iloa ja rauhaa, ainakin hetkittäin.



T: 6

Sain esikoiseni 22v ja vasta pari vuotta sit tajusin jotenkin aikuistuneeni ja nyt ikää on 35v.

Olen aina vastustanut vanhempien valtaa, koska koin hoitavani asiat myös hyvin, vaikkakin omalla tavalla. Tämä ei vanhemmille sovi...



Muutin kotoa opiskelemaan 16-vuotiaana vieraalle paikkakunnalle, kannoin vastuun itsestäni, mitään hulluja nuoruusvuosia ei tullut vietettyä.



Tapasin mieheni 17-vuotiaana ja nyt 23vuotiaana meillä on kaksi lasta.



Lapset kasvattavat ja opettavat päivittäin minulle jotain uutta, mutta aikuinen olin kyllä jo paljon ennen heitä.

Minun menneisyydelläni aikuiseksi piti kasvaa aivan liian varhain.

Itsellänikin todellinen kohtaaminen itseni kanssa tapahtui tosiaan vasta lasten syntymän jälkeen, oma lapsuus astui esiin selkäytimestä. Nyt olen tajunnut, että olen aina " pitänyt itseäni aikuisena" ja paradoksaalista kyllä, juuri siksi en olekaan pystynyt olemaan se turvalllinen aikuinen omille lapsilleni...