Mieheni on ihana :) Kehumista.

Toki meillä on omakin elämä, muttaviihdymme parhaiten toistemme seurassa=)

kiinni pitäminen ym. ole sama asia kuin kiinnostus vieraisiin miehiin/naisiin. Uskon, että suhde pysyy hyvänä, kun molemmilla on tilaa ja vapautta myös yksin ilman puolisoa. Silloin on myös enemmän juttelemista ja yhteiset keskustelut puolestaan lähentävät puolisoita tosi paljon. Mutta kukin tyylillään, toi teidän tyyli vaan tuntuu tosi ahdistavalta. Mutta ehkä olette vielä siinä kuuluisassa silkkiapinavaiheessa, jota useimmat parit elävät rakastumisvaiheessa, suhteen alussa. Ei toisen ihanuus siitä vähene, että hän on ihana omien ystäviensä kanssa ilman sinua.

Vierailija:

vaikka Suomessa on aina tapana sanoa " kellä onni on, se onnen kätkeköön" , niin minä nyt leuhkin kuinka miestäni rakastan :) Hän on kaikkea, mitä voin toivoa : raitis, ei polta, kiltti, hyväkäytöksinen. Hän muistaa halailla ja pussailla päivittäin useasti ja kertoa ja näyttää välittämisensä. Sovimme hyvin yhteen, koska kumpikaan ei välitä omista menoista, joten olemme aina yhdessä kaikkialla. En ole koskaan ollut tippaakaan kiinnostunut muista miehistä suhteemme aikana tai koskaan ennenkään. Olen vaan niin onnellinen!

" Silkkiapina-vaihe" , never heard before...



Miksi on nin vaikea ymmärtää, että oma mies voi olla se kaikista mukavin kaveri? Kai teilläkin on (ainakin osalla) se _kaikkein_rakkain_ ystävä, jonka kanssa on hauskempaa kun muiden kanssa?



Normaalilla ihmisellä on sosiaalisia kontakteja useisiin eri ihmisiin (ystävät, sukulaiset, harrastuskaverit/-tutut, työkaverit, naapurit jne. jne. ) ja vaikka sitä tulee käytyä esim. työkaverin/kavereiden kanssa toisinaan iltaa istumassa, niin ei se poista sitä seikkaa, että sen parhaan kaverin kanssa olisi ollut vieläkin hauskempaa!:)

Miksi on niin vaikea ymmärtää, että joillekin sen oman miehen seura on parasta?

Miksi kuvittelette, että sen oman miehen kanssa vietetään kaikkia aika? Näinhän ei yleensä ole, vaan kyse on siitä, että _valitaan_ mielummin se että vietetään miehen kanssa aikaa, eikä jonkun muun.



Jos pareilla on erilaiset kiinostuksen kohteet, niin ymmärrän hyvin, ettei toista voi pakottaa mukanaan matkustamaan, tai vaikka golffaamaan. Tällöin on ihan ok, että pariskunnat viettävät aikaa erillään:) Mutta entä jos molemmat tahtovat loskan keskeltä auringon lämpöön ja sattuvat vielä rakastamaan golfausta, miksi he eivät " saisi" matkustaa kahdestaan? Mikä siitä tekee niin pahan asian, että pariskunta omasta vapaasta tahdostaan, tahtoo viettää kaiken mahdollisen ajan yhdessä? Minusta se on rakkautta!!!:)



Rakkautta ei ole se, että kaipaa koko ajan omaa tilaa, ja tekee asioita mielummin kenen muun kanssa tahansa, kun oman miehen/vaimon kanssa. En todellakaan ihmettele, että nykyään niin monet eroavat, kun tämä ajattelu tapa vallitsee:( Ilmeisesti ihmiset harvoin löytävät todellisen rakkauden, sillä jokainen joka sen on löytänyt, ymmärtää mitä mm. minä ja ap tarkoitamme!!!:)

Olemme olleet yhdessä 20 vuotta tosi onnellisesti, kertaakaan ei ole erossta puhuttu eikä ero käynyt mielessä. Mies on ystävistäni tärkein ja rakkain, mutta hän ei voi koskaan korvata kaikkia ihania ystäviäni, eikä onneksi tarvitsekaan.



Parisuhdeterapeutit puhuvat silkkiapinavaiheesta. Se tarkoittaa läheisyysvaihetta, jossa ollaan tavallaan vielä riippuvaisia toinen toisistaan ja rakkauden huumasta. Sitä seuraa erilleen ottovaihe, sitten taas läheisyyttä jne. Ne vuorottelevat. Mutta tuo silkkiapinvaihe ei ymmärtääkseni enää samanlaisena palaa koskaan.

yhdessä, ja rakastun häneen aina vain uudelleen!:) Tiedän tuon, että sanotaan ensihuuman kestävän suhteessa maksimissaan pari vuotta, mikä voikin pitää paikaansa. Mutta sitä en usko, ettei tuota huumaa voisi kokea yhä uudelleen ja uudelleen, sanoisin jopa kerta kerralta voimistuvana... On uskomaton tunne kun saa rakastaa, ja saa rakkautta itsekkin samalla mitalla:)



Vielä näin monien vuosien jälkeen, tunnen mahassa ihanaa kipristelyä ja " väreet" menevät läpi kehoni, kun vain mietinkin miestäni:) Hänen kosketusensa on kuin sähköä, se ei jätä kylmäksi. Voin aivan rehellisesti sanoa, että maailmassa ei ole mitään niin ihanaa paikkaa kun mieheni syli!:)



Välillä minua pelottaa niin kovin, että hän kuolee, tiedän jo nyt, kuinka kova paikka se olisi:( Siksi tahdon elää jokaisen mahdollisen hetken hänen kanssaan, sillä en koskaan voi kuvitella rakastavani ketään toista (enkä ole aiemminkaan rakastanut) näin paljoa. Vasta mieheni löydettyäni, minä löysin onnen.

Tunnetta voisi ehkä verrata oman lapsen syntymään; vasta silloin ymmärtää tiettyjä asioita, huomaa miten paljon on rakkautta antaa pienelle ihmiselle ymv. Mieheni tavattuani ymmärsin saman asian, toki rakkaus miestä ja lasta kohtaan on erilaista, mutta jotakin samaakin niissä... Lähinnä tarkoitan sitä tunteen voimakkuutta!:)

yhden sukulaisparin liitolta, he ovat jo vanhempia, mutta kumpikaan, etenkään mies, ei osaa mihinkään mennä ilman toista. Nainen on muokannut miehen mieleisekseen ja mies, tossu kun on, on alistunut kiltisti tähän. Huh, ihan puistattaa katsoa heitä, mutta teillä tuskin nyt tuollaista on. He ovat tosi ahdistava pari.

Ja lasten ollessa pieniä, kun emme halunneet heitä tarhaan viedä järjestimme työmme niin, ettei heitä sinne tarvinnut viedä. Mieheni pärjäsi ihan yhtä hyvin yksin lasten kassa, mitä minäkin:)



Ja me teemme asioita myös erikseen, minä rakastan uimista ja mieheni ei edes osaa kunnolla uida, joten käyn hallilla yksinäni. Minä taas en innostu eräästä mieheni harrastuksesta, johon liittyy matkustelua eri paikkakunnille, joten hän käy niissä yksinään.

Tuossa nyt vain pari esimerkkiä, me olemme erillisiä ihmisiä jotka _nauttivat_ toistensa seurasta!:) Mutta osaamme myös tehdä asioita yksin, eikä kumpikaan tossuta toista...! Tiedän itsekkin näitä " ripustuituja-pareja" , se on hullua, mutta me emme ole sellaisia... Uskokaa tai älkää...;)

Käymme joka päivä saunassakin yhdessä, kirjeitä ei kyllä availla. Soitellaan ainakin kerran työpäivän aikana vaan kuullaksemme toistemme äänet. Ja tiedätkö: meillä menee hyvin! Ei olla mustasukkaisia vaan yksinkertaisesti rakastamme toisiamme ja yhteistä elämäämme. Olemme toistemme parhaat ystävät! Toki suhde on arkipäiväistynyt, mutta edelleen menemme mieluiten baariinkin yhdessä. Olemme olleet molemmat oikeasti aikuisia tavatessamme ja takana huonot ihmissuhteet. Arvostamme sitä, että saamme vain olla omia itsejä ja kotona on vakaata ja rauhallista.

Vierailija:

käyvät ydessä suihkussa, käyttävät yhteistä peittoa, aukaiset toistensa kirjeet ja ovat 24/7 joko nenät vastakkain tai jos eivät toisiaan näe niin soittelevat/tekstailevat kysellen " Missä menet ja kenen kanssa?"

Niin tylsiä..

Me olimme samanlaisia pari vuotta. Nyt edelleen rakastetaan, mutta on eri rauha. Ei tarvi kokoajan soitella ym. tietää että toinen rakastaa kuitenkin ja taas nähdään. oltu naimisissa 7 vuotta ja hyvin menee. Mun mies myös raitis, urheilullinen ja komea. En vaihtais ikinä pois. Laitoin viestiä, kun todella epäilen sun olevan vastarakastunut! Mikä tietenkin ois hienoa!

Vierailija:

Jotenkin tuntuu, että raitis=tylsimys. Kyllä kunnon miehen täytyy viinaa ottaa edes joskus. Ei saa tietenkään olla mikään alkkis, mutta kivahan se on yhdessä ottaa pari saunakaljaa tai juoda viinipullo puoliksi lauantai-iltana. Mikäs sen romanttisempaa!

Itse en juo enää lähes mitään alkoholipitoista - ainakaan kodin ulkopuolella (kotona joskus harvoin lasillisen viiniä). Eli ihan absolutisti en ole, mutta aika lähellä sitä. Silti käyn ulkona kavereiden kanssa, baarissakin aina silloin tällöin. Eikä kukaan erota, kuka meistä on nauttinut jotain ja kuka ei.

Mieheni ei juo mitään. Ihan lääketieteellisistä syistä. Eikä muutoinkaan kyllä jois.

Minusta saunakaljassa ei ole mitään romanttista, eikä viinipullossakaan ;-)

Päinvastoin kaikki yleensä vaan kehuu miehiään. Ja jos olis tollanen rinki, niin en siihen osallistuisi, koska ei oo paljon haukuttavaa miehessä. Ja vaikka oliskin, niin en rupeaisi niistä työkavereille kaikkien kuullen kertomaan.

mutta en ymmärrä mitä vikaa " tylsässä" elämässä on?



Lähes kaikkia asoita voi tehdä oman kumppanin kanssa, miksi niitä pitäisi tehdä muiden kanssa? Tarkoitan, että toki pitää olla ystäviä, mutta jos viihdyn parhaiten ulkomailla oman mieheni kanssa, niin miksi ihmeessä lähtisin sinne ystäväni kanssa...?



Väitän, että nuo jotka arvostelevat niitä jotka elävät " tylsästi" , eivät ole koskaan kokeneet todellista RAKKAUTTA! Sitä miten kivaa voi olla oman rakkaan kainalossa oleminen, kuinka ikävöi häntä kun jompi kumpi on jossakin muualla. Ja painotan, että kyse EI ole mistään läheisriippuvuudesta!!! Se on sairasta:(



Me esim. pystymme tekemään, ja teemmekin asioita myös yksinämme. Mutta en ymmärrä, miksi lähtisin baariin kaverini kanssa " jahtaamaan hänelle miestä" . Sitten saan kuulla olevani tylsä kun en lähde. Miksi ihmeessä lähtisin? Mielummiin vietän illan kultani kanssa. Voimme vaikka lukea (eri kirjoja siis) yhdessä, saman peiton alla.



Minusta parisuhde EI ole kunnossa, jos koko ajan tahtoo " omaa aikaa" . Ja toki ihmisellä PITÄÄ olla harrastuksia, ja ystäviä PITÄÄ nähdä. Mutta en ymmärrä, miksi sitä että on maailman rakkaimman ja tärkeimmän ihmisen kanssa, joku kutsuu TYLSÄKSI...???



Sanon kokemuksesta; kun rakastutte oikeasti, siis todella rakastutte siihen oikeaan, niin te tajuatte miten hauskaa " tylsä elämä" onkaan:) Kysymys ei ole siitä, etteikö toinen selviytyisi yksinkin kaupassa käynnistä, vaan siitä että siellä on hauska käydä yhdessä.



Ja muistakaa nyt erottaa kaksi asiaa;

läheisriippuvuus on sairaus, rakastaminen taas ei ole. Jos olemme pidempään erossa, niin kaikki sujuu ihan hyvin, toki ikävä on kova mutta läheisriippuvainen ikään kuin lamaantuu, ei ole elämää ilman toista. Siinä myös on pakko olla koko ajan toisen seurassa, rakastuneiden ei ole pakko olla, vaan he haluavat olla toistensa seurassa. Ja tuo tunne (en olisi sitä kyllä uskonut;) voi todella kantaa vuosien läpi, aina vain vahvistuen, ei heiketen!:)

jos ei ole mitään omaa juttua, suhteeseen ei tule ulkopuolelta keskusteltavia asioita.

Samoin sukulaisiltamme. Ei kuule puheenaiheet lopu :) ja " tylsyys" on meistä molemmista mukavaa. Voi keskittyä toisiimme ja töihin. -ap

Ollaan oltu yhdessä jo 12v ja siitä ajasta joka päivä yhdessä. Ainoat yöt kun olemme olleet erillään, on ollut silloin kun olen ollut sairaalassa vauvan kanssa. Ollaan toistemme parhaat ystävät, mutta myös rakastavaiset!!!

kiltit miehet ja valitti ettei niissä ole " sähköä" . Minä valitsin kaltaiseni miehen; uskollinen, samat arvot, olemme ja viihdymme kaiken aikamme yhdessä mitä työnteolta ehtii. Hän on paras isä minkä tiedän. Paras ystäväni myös. Loistava " aikuisten asioissa" , muut naiset kuolaa komistukseni perään. Meillä on vaan niin hauskaa keskenään. Ollut jo 15v.

Kaverini valitsi jännittävän miehen. Saat arvata kumpi on onnellinen ja kumpi linnankundin ex, yh, elämäänsä katkeroitunut viinalla lutraava narkomaani.

En tykkää ottaa liian isoja riskejä elämässä.

käyvät ydessä suihkussa, käyttävät yhteistä peittoa, aukaiset toistensa kirjeet ja ovat 24/7 joko nenät vastakkain tai jos eivät toisiaan näe niin soittelevat/tekstailevat kysellen " Missä menet ja kenen kanssa?"



Niin tylsiä..

Vasta 4 vuotta ja 3kk, naimisissa reilut kaksi vuotta. Koko ajan olemme asuneet yhdessä.

kohta 7vuotta, 2lasta ja tiedetään aina missä toinen on. Ulkona käydään harvoin ja yleensä yhdessä. Mä voin joskus käydä tyttöporukassa, miestä ei kauheesti kiinnosta. Mies puristelee takamustani monta kertaa päivässä, kertoo rakastavansa, halii ja pussaa. Kyllä me tapellaankin, mä olen vähän ärhäkkä. Kaverit on kateellisia kun mies viestittää mulle kun ollaan lasten kanssa kylässä ym. Ruokatunnilla soittaa aina ja kyselee miten menee ja mitäs meillä on suunnitelmia. on vielä hyvännäkönenkin! Täytyy sanoa et nyt ku täs oikeen miettii ni onhan mulla iihana mies! Kun vaan muistas sen sillekin useammin kertoa ja osoittaa..