Voiko olla pelkäämättä kuolemaa, vaikka ei usko kuolemanjälkeiseen elämään?

Olen jo useita vuosia yrittänyt löytää mielenrauhaa kuoleman suhteen, mutta aina välillä pelko nostaa päätään...

Itse kyllä uskon kuolemanjälkeiseen elämään. Olen tavannut useita kuolleita läheisiäni ja he ovat vakuuttaneet minut siitä. Mitään taivasta tai helvettiä ei tosin ole olemassa, vaan sielujen asuinsija henkimaailmassa. Maanpäällinen elämä on koulunkäyntiä. Tällaista tietoa olen saanut henkimaailmasta ja olen sen toisaalta aina tiennytkin, ihan lapsesta asti.



Asian vierestä...

Jokaisen vuoro tulee joskus. En usko henkimaailmaan, enkä muuhunkaan kuoleman jälkeiseen elämään. Maailmankuvani on yksiselitteisen tieteellinen peruskysymyksissä.



Minusta on lohdullinen ajatus, että olen itse asiassa ajallisesti rajallinen dna:n kuljetin, ja kaikki mitä minussa on on aina ollut osa tätä maailmankaikkeutta, ja jatkaa minun jälkeenikin osana tätä maailmankaikkeutta.



Tämä ei ole mitään shamanismia eikä antroposofista paskaa. Puhtaasti orgaanisella tasolla minä ja koko tuntemani todellisuus olemme yhtä ja samaa, ja kaikki jatkuu minun jälkeenikin, ja minä osana tuota kaikkea, geeneissä lasteni kautta, orgaanisissa aineissa yhteydessä kaikkeen ja meemien kaltaisissa kulttuuriyksiköissä suhteessa kulttuurin ja ihmisten vuorovaikutukseen.



Paras elää elämä niin hyvin kuin osaan, altruistisesti myös luonnon ja muiden eliöiden suhteen, ja en tarvitse siihen mitään uskonnon kaltaista viitekehystä.

Mä en pelännyt kuolemaa, vaikka ajattelin kaiken loppuvan siihen. Pelkäsin vain mahdollisia kipuja ja avuttomuutta.



Sitten kävin erittäin lähellä kuolemaa ja se mitä silloin koin, mullisti koko maailmani. Uskon elämään kuoleman jälkeen, muuta en voi. Ei ehkä kannata olla asioista niin hirveän varma. Mutta sen tiedän nyt, että kuolemaa ei todellakaan tarvitse pelätä, uskoipa henkimaailmaan tms tai ei.

Itse olen ateisti ja uskon tämän todellisuuden olevan kaikki mitä on olemassa. Ajatus elämän rajallisuudesta ei ahdista.



Kenties löydät tasapainon näidenkin ajatusten suhteen, kun löydät lopullisesti oman maailmankatsomuksesi.

se, miten olen vaikuttanut ympärilläni olevien ihmisten elämään, se mitä opetan ja siirrän lapsilleni ja he edelleen, olen osa ketjua ja se on lohdullinen ajatus.



Pelkään tosin sitä että kuolen liian aikaisin, ennenkuin olen ehtinyt tehdä ja vaikuttaa tarpeeksi ja hoitaa velvollisuuteni.

Koska uskon että kuoleman jälkeen en tunne enää mitään missään muodossa, niin mitä pelättävää siinä sitten olisi enää minun osaltani? Sen sijaan kyllä pelkään kipua ja sairautta, joka usein tulee ennen kuolemaa. Toivottavasti niiden hoito paranee ennen kuin sitä itse tarvitsen.

Minulle läheinen ja rakas veljeni kuoli, surin häntä aivan valtavasti. Odotin itse silloin ihan viimeisilläni vauvaa. Illalla rukoilin nukkumaan mennessäni; Jumalani, jos voit jotenkin minua lohduttaa, tee se. Yöllä heräsin ja veljeni seisoi sänkyni vieressä ja hymyili. Hän kertoi olevansa nyt vapaa kehonsa tuskista ja että hänellä on hyvä olla. Myöhemmin tapasin hänet monta kertaa ja hän kertoi olostaan henkimaailmassa. Nämä eivät olleet unia, sillä usein katsoin kelloon ja laitoin ajankin joskus ylös.



Veljeni ilmestyi myös äidilleni, sisarelleni ja työkaverilleen. Myös 2-vuotias lapsemme näki hänet " katonrajassa leijumassa" , eikä hän silloin vielä edes tiennyt enonsa kuolleen.



Kun vauvamme syntyi niin seuraavana yönä heräsin kun veljeni oli taas lähelläni. Hän soitti kitaraa ja lauloi laulun, joka kertoi vauvasta ja äidistä. Veljeni kertoi, ettei muusikko lopeta musisointia henkimaailmassakaan, vaan päinvastoin.



Olen tavannut veljeni useita kertoja myöhemminkin. Samoin mm. isäni. Kaikkien kuolleiden kertomukset ovat hyvin samanlaisia kuvauksia henkimaailmassa elämisestä. nro 4

en pelkää vaan odotan kuolemaa