Kaipaisin surunvalittelurunoa adressiin sukulaisvanhuksen kuoleman johdosta.

Mä kysyin häärunoja, mut en todellakaan suruvalitteluja oo kysellyt.

Adressiin voi laittaa kirjekuoreen saatteeksi: Surutaloon



Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.



Vainajaa muistaen: herra ja rouva x

ja tulee kilometrin pituinen värssyrimpsu.

Melkein kaikissahan on.

Tosin loppuvat kerran askeleet vaeltajalta,

kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan,

nekin joiden tomu on uupunut vaeltamaan.



Kun iäisyyden kutsu soi,

ei ihmisvoima mitään voi.

On lähdön hetki salainen,

vain luoja yksin tietää sen.



Vie yli suuren sillan, ´

silta viimeinen maan.

Soittavat lähtöä kellot

kullekin.



Aamuna päivän keväisen

hiljeni sydän kultainen.

...memoriahautaus sivulta!

Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan

astui aurinkolaivaan, suureen valkeaan.



tai



Kerran viimein rantaan rakkauden saaren

maininki niin levollinen vie.

Ei se kakara niil mitää oikeesti tee.