Tsunami-asiaa, onkohan tätä jo puitu täällä?

Tiistain Ilta-Sanomissa oli myös juttua tästä miehestä sen kirjan julkaisun yhteydessä.

Vierailija:

Täytyy kuitenkin ymmärtää, että tuo menneisyyden sivuuttaminen voi OLLA AINOA TAPA SELVITÄ HENGISSÄ!

Tuollainen kriisi on niin suuri, että juuri kenelläkään suomalaisella ei ole siitä vastaavaa kokemusta. Miettikää itse: menettää kerralla KAIKKI läheisensä.

On siis ihan eri tason juttu kuin menettää yhden tai kaksi läheistään. Ei ole ketään jäljellä, kehen turvata.

Joten tavallaan minä ymmärrän sen, että sillä miehellä on ollut - pysyäkseen edes jotenkuten elävien ja täysjärkisten piirissä - pakkorako tehdä jotakin radikaalia.

Miten sitä voisikaan elää, jos jatkuvasti, ihan joka käänteessä törmää menetettyyn elämään ja omaisiinsa.

Voisi olla itsemurhan paikka lähellä, jos säilyttäisi muistot itsellään, ja kiduttaisi itseään katselemalla lasten leluja ja kuvia. MIKSI itse jäi henkiin ja kaikki muut kuolivat? MIKSI en voinut pelastaa perhettäni? MIKÄ mies minä oikein olen, MIKSI minä saan elää? Jne.

Voi olla, että ainoa keino selvitä hengissä tuosta on hävittää kaikki ja aloittaa alusta. Ihan varmasti perhe ja muistot kulkevat sydämessä mukana aina. Kaikki sympatiat tuolle miehelle!

Minä päivänä?

Saattaa olla, että joutuisin itsekin tekemään niin. En tiedä. Muistot olisivat rakkaita, mutta jaksaisiko niitten kanssa elää...

En tiedä, miten yleistä on hävittää kaikki muistot surun kohdatessa, mutta käsittääkseni ei kauhean yleistä kuitenkaan. Yleensähän halutaan säilyttää valokuva, hiuskiehkura tai jotain. Olivathan ne hänen lapsensa, ja hänellä on ne lapset ikuisesti muistoissaan, niin kauan kuin itse elää.

miten niin hävittänyt kaiken? minkä kaiken?

Joskus tulee kuitenkin se romahdus ja kaipuu niitä kuolleita kohtaan. Silloin on hyvä, että on kuvia ja muistoja, joita katsella. Muutenkin tuntuu todella julmalta, että joku voi tavallaan pyyhkäistä asian noin vain " maton alle" . Poissa silmistä, poissa mielestä. Ihan kuin sitä kuollutta perhettä ei olisi koskaan ollutkaan.

Vaikka ei vielä olisikaan valmis perheen muisteluun, niin vielä tulee ne ajat, jolloin suru on jo hälventynyt ja silloin suurimmalle osalle tulee tarve käydä asia vielä kuvien ja muistojen kanssa perusteellisesti läpi.

Vierailija:

En tiedä, miten yleistä on hävittää kaikki muistot surun kohdatessa, mutta käsittääkseni ei kauhean yleistä kuitenkaan. Yleensähän halutaan säilyttää valokuva, hiuskiehkura tai jotain. Olivathan ne hänen lapsensa, ja hänellä on ne lapset ikuisesti muistoissaan, niin kauan kuin itse elää.

on julkaissut kirjan ja on siis hävittänyt yhteiset valokuvat, lasten piirustukset ja lelut.

ois ihan mielenkiintoista tutustua siihen kirjaan.

koko perhe kerralla. Yhdestä lapsesta minäkin haluaisin muistot säilyttää, mutta jos kaikki menisi kerralla, voisi tilanne olla toinen.



3

olet oikeassa varmaankin. Ei kai tässä ole mitään oikeaa ja yhtä tapaa. Jokainen luultavasti kuitenkin kohtaa surun omalla tavallaan ja toimii omalla tavallaan.



Mutta ajattele, jos joskus tulee se päivä, kun hän haluaisi muistella ihan oikeasti. En voi kuvitella että olisin itse hävittänyt kaiken. Mutta en tietenkään voi vannoa etten olisi.

Tsunami! -sukeltajien tekemä kirja

Tuhon aalto -suomalaisten tekemä kirja

Khao Lak - kaksi lastaan ja miehensä menettäneen naisen kirja

Katastrofista uuteen alkuun - tämän nyt keskustelussa olevan miehen kirja

Tai siis tietysti on, sillä onhan koko perheen menetys raskaampaa. Mutta luulisi, että nimenomaan koko perheen menetyksessä ne muistot ovat vielä tärkeämpiä. Jotenkin tuntuu, että kyseinen mies on halunnut unohtaa asian mahdollisimman nopeasti ja on luullut, että kun näkyvät muistot on poissa niin voikin jo aloittaa uuden elämän. Hienoa jos siihen pystyy, mutta entä jos tuleekin se päivä, jolloin tämä hävitys alkaa kaduttaa? Kun ei olekaan lasten kuvia, ei enää muistoja heistä, vain hautakivi.



Lisäksi jos on kauan erossa ihmisistä niin väkisinkin muistikuvat hupenevat, jos olisi kuvia niin kuvat palauttaisivat kaikkia ihania muistoja mieleen (synttärit, matkat jne.). Sen sijaan jos kaiken hävittää, niin yllättävän nopeasti ne muistot hälvenee.

Täytyy kyllä hattua nostaa, että joku jaksaa vielä jatkaa elämää ja etsiä onnellisia asioita tuollaisen katastrofin jälkeen. Mieshän siis menetti vaimonsa, 3 lasta, vanhempansa + muita sukulaisia ja ystäviä ja itsekin loukkaantui aika pahasti. Aika vahva täytyy henkilön olla, että tuollaisesta selviää.

jaksaa jatkaa elämää ilman sitä kaikkea, mikä ennen oli. Olisi todella houkuttelevaa uppoutua muistoihinsa ja viettää kaiket päivät valokuvia katsellen ja piirustuksia hypistellen. Mutta se tie vie vain masennukseen. Elämän jatkaminen edellyttää kaiken hävittämistä ja uudelleen aloittamista, oli se miten vaikeaa hyvänsä.



Luulen, että itse jättäisin yhdet valokuvat ja piirustukset tms. kaikista ja veisin ne pankin tallelokeroon tai johonkin vastaavaan. Muut hävittäisin ja lisäksi hankkisin uuden asunnon, todennäköisesti jopa vaihtaisin paikkakuntaa. Toivottavasti en kuitenkaan koskaan tuollaista tilannetta kohtaa.



Ihmiset tietenkin ovat erilaisia, ja toiset tekisivät toisin.



3

kuvista ja piirroksista. Ei jutussa sanottu, että olisi kaiken hävittänyt!



Sen sijaan se pisti minun silmääni, että mies oli kai vain joitain kuukausia tsunamin jälkeen kihlautunut uuden ihastuksen kanssa. Jotenkin tuntuu, että noin suuren menetyksen jälkeen tarvisi vähän pidemmän aikaa, että " pää selkiytyisi" . Itse en uskaltaisi suhteeseen miehen kanssa, joka on kokenut tuollaisen menetyksen alle puoli vuotta sitten. Sanotaanhan, että eron (avio- tai avo-) jälkeenkin olisi hyvä pitää vähän väliä!



Mutta toisaalta, jos joltain menehtyy käytännössä kaikki omaiset (vaimon ja lasten lisäksi appivanhemmat ja omat vanhemmat) niin tälle henkilölle on kai kaikki sallittua, jotta pysyy elämän syrjässä kiinni!!!

Mutta itse tiedän paljon menetyksiä kokeneita henkilöitä, joista osa on vasta pitkän ajan jälkeen uskaltautunut muistojen pariin ja vasta sen jälkeen, kun on sen asian käynyt läpi muistojen kanssa niin vasta sen jälkeen on sitten ollut asian kanssa sinut. Ensimmäiset pari vuotta on mennyt ihan pimennossa ja ei ole muistikuvia niiltä ajoilta, mutta sitten myöhemmin on ollut erittäin tärkeää, että on jotain jäljellä niistä kuolleista, muutakin kuin omat muistikuvat pään sisällä.



Nimenomaan kaikki psykiatrit ym. ovat tuota muistojen hävittämistä vastaan jne. En nyt väitä, että psykiatrit olisivat aina oikeassa, mutta kuitenkin jotain sekin kertoo.



Tosiasia on kuitenkin, ettei tuo mies pystyy asiaa koko ajan pakenemaan (muistojen hävitys, uusi kihlattu jne.) jossain vaiheessa se taas nousee mieleen ja silloin todellakin suurin osa ihmisistä kaipaa sitä, että voi vielä muistella ja katsoa näiden tavaroita jne.

ja Iltasanomien jutun mukaan oli tavannut uuden naisen 3 kk tsunamin jälkeen (ja Lahdessa kiersi huhu jo viime kesänä, että olivat jo kesällä ehtineet kihloihin...), lisäksi oli tämän uuden naisen kanssa käynyt jo Thaimaassakin, joten on tosiaan suuntautunut elämässään eteenpäin...



Itse kyllä komppaan 12:ta eli luulisi, että joskus myöhemmin, kun tuollainen " pakenemisvaihe" on ohi, niin haluaisi muistella ainakin lapsiaan ja vanhempiaan valokuvien yms. välityksellä. Outoa myös, että kun tämä uusi nainen tiettävästi on sairaanhoitaja ammatiltaan, niin luulisi, että omaisi edes jonkinlaista psykologista tajua ja neuvoisi miestä harkitsemaan tuollaista hävitysvimmaa.

voimia, että ei jää niitten pariin " pysyvästi" . On helpompaa jatkaa eteenpäin, kun ei ole mahdollisuutta paeta menneeseen. Minä en ainakaan pystyisi olemaan katsomatta kuvia koko ajan, jos minulla sellaisia olisi.



Minusta hävittäminen ja uuden elämän etsiminen ei ole pakenemista. Muistot jäävät mieleen, vaikka niitä ei aktiivisesti ajattelekaan. Pakenemista on menneeseen hautautuminen ja nykyhetken unohtaminen.



3

ja tuntuu hurjalta, että joku voi tehdä tuollaisia päätöksiä heti eli hävittää lähes kaiken perheestään. Jokaisella on kuitenkin oma historiansa, juuri tuo menneisyyden kieltäminen tuo uusia ongelmia. Esim. monilla pakolaisilla, joilla kaikki on jäänyt sinne kotimaahan niin heillä on näitä ongelmia, kun ei ole mitään siitä entisestä elämästä.



Varsinkin kun suurin osa suruprosessin ensimmäisestä vuodesta on sellaista, ettei siitä muista mitään vaan jotenkin vaan menee eteenpäin. Siinä tulee varmasti sellaisesssa paniikissa tehtyä vaikka mitä hätiköityjä ratkaisuja, jotka myöhemmin kaduttavat.



Ja tosiaan kuten jotkut jo sanoi niin ei niitä kuvia tarvitse koko ajan katsoa, on kuitenkin hyvä, että ne ovat olemassa juuri myöhäisempiä tilanteita varten. Siinä ei hävitä mitään jos antaa ne vaikka jollekin tutulle säilöön, mutta jos heittää pois ja sitten haluaisikin ne takaisin niin silloin varmasti kaduttaa.