Pystyyn kuollut suhde?

Tähän on siis tultu. 7-vuotta yhdessä, joista neljä naimisissa. Kaksi alle 3-vuotiasta lasta.

Nykyään emme puhu juuri muusta kuin lapsiin, kotiin tai yleiseen elämään liittyvistä asioista. Emme tunteista, haaveista, ajatuksista; kaikesta siitä, mistä suhteen alkuaikoina puhutaan.

Yritän säännöllisesti herätellä miestäni näkemään, että tämä ei riitä minulle. Ei, koska tiedän paremmasta! Toki suhteen ensihuuma haihtuu, kun arki astuu kuvioihin, mutta kai siitä jotain pitäisi voida säilyttää? Jos kumpikin viitsisi nähdä vaivaa sen eteen, ja pitäisi sitä tunnetta arvossa. Mutta eipä meillä =(



Äsken, taas kerran, otin asian puheeksi (tässä on noin vrk ollut asia pinnalla, sillä minusta tuntuu oikeasti niin pahalta!), ja totesin, ettei meillä lapsia lukuunottamatta ole mitään jaettavaa toisillemme. No, mies tuli äsken sanomaan, ettei meillä kotiympyröitä lukuun ottamatta juuri ole muuta, eli siksi ei ole hänen mukaansa mitään puhuttavaakaan! Tuntuupa kivalta kuulla oman miehensä ajattelevan noin! Myönnän, että kotona lapsia hoitaessa piirit ovat pienet, mutta mies sentään pääsee joka päivä työpaikalleen (naisvaltainen sairaala, joten eipä pitäisi siinä suhteessa olla valittamista). Ilmeisesti minä en inspiroi häntä syvällisempään keskusteluun...



Hemmetti, ennen äitiyttä olin paljon muutakin kuin äiti! Ja olen edelleen. Tuntuu, että näivetyn tähän tilanteeseen! Ja en siis tarkoita kotiäitiyttä, vaan suhdettani mieheeni.

Tiedän, että parisuhteen hengissä pysymiseen on satsattava voimia, mutta yksin se on mahdotonta =(



T: Maailman yksinäisin nainen



Ps. Ja seksiä on ollut kai 2 viikkoa sitten, eli ei hurraamista silläkään saralla...