Mä ainakin TOIVOIN lapsena saavani nuoremman sisaruksen, mutta en saanut!

Voi kunpa kaikki vanhemmat ymmärtäisivät kuinka tärkeää lapselle olisi saada se oma poni.

Minä en tunne ketään ainokaista (=perheen ainut lapsi) joka ei olisi toivonut sisaruksia.



T: kahden äiti ja lisää tulee toivottavasti

en saanut.



t. kuopus

Voisin luetella ainakin kymmenen tuttua/sukulaista/ystävää, jotka ovat olleet ainokaisen asemastaan vain aidon onnellisia sekä lapsena että edelleen nyt aikuisina. Toki melkein yhtä monta sellaistakin ainokaista tunnen, jotka nimenomaan haluavat itse ennemmin enempi lapsia.



Lapselle EI pidä tehdä sisaruksia. Mutta jos sekä mies että nainen haluavat saada yhdessä ISOMMAN PERHEEN, niin ei siitä varmasti haittaakaan ole sen enempää kuin ainokaisen asemastakaan lapsen näkökulmasta. Molemmissa kun on puolensa ja puolensa.



T: yksi nelilapsisen perheen tytär, jonka mies on ainoa lapsi ja ehdottomasti vain onnellinen siitä (ja silti äärimmäisen epäitsekäs ja empaattinen tyyppi!)

äkö hernettä nenukkaan!!!!

Ja mulla on sentään kaksikin sisarusta, miehelläni ei yhtään..... Ei sillä sisarusten määrällä/puutteella ole niinkään merkitystä siihen, millainen lapsesta tulee tai miten hän sisaruksiin / sisarusten puutteeseen itse suhtautuu. Kasvatus ja seura ratkaisee!

Ei vaan koskaan tullut johtuen siitä, että minä olin koliikkivauva eli huusin ensimmäiset 6kk aamusta iltaa.



Ok eka huudot ei johtunut koliikista vaan muista jutuista, mutta kun ne oli kunnossa alkoi koliikkihuuto.

Eli äitini ei koskaan uskaltanut yrittää uudelleen koska ensimmäinen puolivuotta olivat olleet ilmeisesti karmein kokemus elämässä.



Kuulin kerran yhdeltä lääkäriltä koliikin olevan yleisin syy siihen, että perheeseen ei tule kun yksi lapsi.

Haluaisin lapselleni pikkusiskon tai veljen. 4 vuotta yritetty tuloksetta.

Jos joku korkeampi voima on näin päättänyt, että me saadaan vain yksi lapsi, niin minkäs teet?

Ei se nyt niin auvoista aina todellakaan ole! Huonolla tuurilla sisarusparven keskellä lapsi kokee tulevansa aina verratuksi sisaruksiinsa kielteisellä tavalla, joutuu taistelemaan paikastaan vanhempien sydämessä.



Ystäväni kuvaili havahtumistaan sen suhteen, että hän oli sittenkin onnekas ollessaan ainokainen: oli ihanaa saada mennä meluisan kaveriperheen luota kotiin ja tehdä läksyt kaikessa rauhassa, kun ei koskaan tarvinnut riidellä siskon tai veljen kanssa ;) Ja hän on tosi avulias, toiset huomioon ottava ja empaattinen tyyppi! Kotoaan on arvomaalimansa ja tomintatapansa oppinut, vaikka/koska sisaruksia hänellä ei olekaan ollut.



On helppoa kaivata jotain, mitä itsellä ei koskaan ole ollut. Nyt tulee vähän ontuva vertaus, mutta sanonpa silti: itsekin haaveilin aina koirasta " kun ne on niiiiin ihania!" , mutta en ollenkaan tajunnut koiran omistamiseen liittyviä nurjia puolia ja vastuuta. Eipä sillä, että koirat on edelleen mielestäni ihania. Nyt vain tajuan, mitä HYVIÄKIN puolia on siinä, kun EI ole koiraa ja vastaavasti mitä huonoja puolia koiran omistamiseen liittyy.

Tai sitten asian voi kääntää toisinkin päin: niin tai näin, aina oikeinpäin! Itse löysin aikanaan yhtä montaa plussaa ja miinusta yhdelle lapselle kuin kahdelle tai enemmällekin - siis lapsen näkökulmasta katsottuna. Lopulta uskalsin luottaa siihen, miltä minusta ja miehestäni tuntui. Ja meistä tuntui siltä, että toinenkin lapsi olisi enemmän kuin tervetullut perheeseemme sittenkin :)



Eipä noista kaveruksia ole tullut ja riitelevätkin paljon, mutta tuskin siitä traumoja tulee ;) Toisaalta en kyllä usko, että esikoinen olisi ollut yhtään sen onnellisempi/onnettomampi ainokaisenakaan.