Pelkään lapsia.

Kiitos.

Koska niin kai " kuuluu tehdä" ja mieheni on varmaan ihan hyvä isä.

t:ap

En usko että olet mitenkään poikkeuksellinen. En minäkään ollut kiinnostunut muiden lapsista ennen kuin sain omani. Mulla oli toista odottaessa pelkona että pystynkö rakastamaan uutta tulokasta koska rakastin niin paljon esikoista =). Kaiken maailman hölmöjä ajatuksia siellä hormoonien seassa jyllää. Kaikki eivät tosin suinpäin rakastu omaankaan vauvaansa. Joillekkin se ottaa oman aikansa. Onhan toki niitäkin jotka eivät koskaan rakastu =(. Heille suosittelisin adoptiota.

Hyvin se menee älä pelkää.

t:ap, jolla tietenkään ei ole mitään kokemusta lapsista

mm. anoppini oli vastaavassa tilanteessa aikoinaan ja kuitenkin omat lapset olivat hänelle kaikki kaikessa. ja hyvä äiti on ollut.



älä pahoita mieltä aiemmista kommenteista. varmasti kaikki menee hyvin ja rakkaus omaan lapseen löytyy. nyt taitaa hormoonit jyllätä ja saada sinut epäilemään itseäsi. ota rennosti ja nauti loppuraskaudestasi.

Mä myös " pelkäsin" lapsia. En ymmärtänyt enkä saanut selvää heidän puheestaan, en ymmärtänyt itkuja, kiukutteluita, enkä jaksanut kiinnostua leikeistä. Kaikki lasten tekemät jutut, sanomiset tai askartelut, eivät liikuttaneet minua suuntaan tai toiseen.



Ensimmäisen lapseni synnyttyä kysyin kätilöiltä apua kaikkeen, jopa lapsen nostamiseen ja sylissä pitämiseen.



Toinen lapsi hoituikin jo ihan kuin vanhalla tekijällä. Joskus mua pelottaa isomman lapsen kasvaessa, että miten tulen selviämään. Sitten muistin jotain positiivista: tykkään jutella ja touhta ala-asteikäisten kanssa ja siitä vanhempien. Joten enää ei tulevaisuuskaan pelota.



Nyt osaan leikkiä, osaan tulkita itkuja, ymmärrän lapsen puhetta, nauran lasten (muidenkin) sanomisille ja tykkään katsella lasten askartelemia juttuja.



Sitä kai vähitellen kasvaa siinä esikoisen kanssa äitiyteen. Niin mä koin tämän oman muutoksen. Lapsi kasvattaa vanhempia, sanan mukaisesti.



Onnea sinulle ap!

Vielä 3 viikkoa ennen oman esikoiseni laskettua aikaa en uskaltanut ottaa miehen veljen vastasyntynyttä vauvaa syliin, kun luulin, etten osaisi pidellä sitä. Jotenkin kummasti silti omaa vauvaa uskalsi pidellä. Mulle kävi sairaalassa niin, että synnytyksen jälkeen mies lähti yönselkään kotiin (ei saatu perhehuonetta) ja minä odottelin nukkuvan vauvan kanssa synnytysosastolla siirtoa lapsivuodeosastolle. Olin aika heikkona, ja sitten vauva heräsi kopassaan ja alkoi itkeä. En yltänyt soittokelloon eikä kätilö kuullut huutoa, joten mun oli pakko rohkaistua, nousta vaikka pelkäsin pyörtyväni, ja ottaa se pieni olento rinnalle. Sehän oli minun. Oli mahtava itseluottamusta tuova kokemus selvitä siitä ja huomata, että se viisi tuntia vanha ihminen rauhoittui sylissäni ja hamusi rintaa, että pystyin lohduttamaan ja hoivaamaan vauvaa. Mielestäni minusta tuli hyvä äiti, ja nykyisin pelkään vähemmän myös muiden vauvojen käsittelyä. Olen tajunnut ainakin sen tässä äitiyden aikana, että vauvan itku ei yleensä ole protesti aikuisen toimia vastaan ts. jos vauva huutaa, siitä ei pidä ottaa itseensä.



Tsemppiä alkuperäiselle. Kuulostat vähän hämmentyneeltä, mutta raskaus on pitkä ja sen aikana ehtii miettiä monenlaisia asioita. Sopeutua, niin sanotusti.

Ehkä se sitten siitä... (hui!)

t:ap

Olin aina ollut sitä tyyppiä, joka mielummin istuu lattialla ja rapsuttaa koiraa. En osannut huokailla ihastuksesta. En ollut lainkaan kiinnostunut vauvoista. Omani syntyi tammikuussa 2005. Kun vauva nostettiin rinnalleni se oli minun. Tunne siitä että tämä pieni ihminen on minun ja teen kaikkeni, jotta hän voisi hyvin oli suuri. Lähdin sairaalasta kun vauva oli kaksi päivää vanha. En tuntenut onnen huumaa vaan vain suunnatonta leijonan vaistoa vauvaani kohtaan. Minun murrr. minä suojelen! Suojeluvaiston kadotessa tilalle kasvoi pikku hiljaa suuri rakkaus vauvaani kohtaan.